Hajnalkan hoitovieraskirja

Nimi: Anny - 01.09.2010 10:21
Hoitsusi: Shri

Vieraiden matkaan

Säpsähdin rajusti huudahduksen kajahtaessa tunnelissa. Sydämeni tuntui heittävän voltin ulos rintani lävitse ja hiukseni nousivat pystyyn. Sitten silmäni vihdoin tarkensivat kolmikkoon, joka seisoi Muuratun oven nro. 2 luona. Tyttö, luultavasti ikäiseni, seisoi puoliksi selkä minuun päin ja hänen vieressään seisoi poika puoliksi kumartuneena jonkin lattialle tippuneen luona. Heillä oli molemmilla vaaleat, oljen väriset hiukset. Toinen poika oli puoliksi tunkeutunut läpi Muurattu ovi 2:sen ylhäällä sijaitsevasta reiästä, ja hän oli luultavasti huutanut, sillä osoitti minua nyt sormellaan. Hänellä oli hieman kihartunut ruskea pehko, ylikasvanut niskasta. Kaikkien kolmen silmät oli säikähdyksestä laajentuneet, kuin olisin saanut heidät kiinni tekemästä jotakin luvatonta - niin kuin luultavasti olinkin. Sitten tyttö - tässä vaiheessa säikähtäneet aivoni vihdoin antoivat minun ymmärtää, että ainoana naispuolisena hänen nimensä täytyi olla Inatha - alkoi harppoa minua kohti. Hätääntyneenä peruutin pari kompuroivaa askelta, pyörähdin ympäri, tajusin että takanani olisi vain umpikuja Huutavan Naisen luona, ja pyörähdin uudestaan ympäri kohtaamaan Inathan.
”Inatha…!” lattialle kumartunut poika huusi toruvasti, kun tyttö harppoi luokseni. Kovetin kasvoilleni uhmakkaan ilmeen ja toivoin, ettei Inatha-tyttö löisi minua. Hän näytti siltä, että hyvinkin voisi.
”Kuka hemmetti sinä olet?” helpotuksekseni Inatha pysähtyi eteeni, ja tuijotti jäätävästi silmiini, halveksien minua koko olemuksellaan. Hänellä oli vaaleat sinivihreät silmät, jääpuikot jotka pistivät yhtä pahasti. Huulet olivat ohuet ja nipistyneet viivaksi, nenä oli suora ja pitkä ja hallitsi kasvojen olemusta. Hänellä oli terävä leuka ja vaaleat hiukset ulottuivat ohuina rastoina olkapäille asti. Oikeastaan hän pelotti minua hieman enemmän kuin vain hieman, ja nyrpistin ärtyneenä nenääni tuntemukselleni.
”Voisin kysyä ihan samaa sinulta.” yritin pitää ääneni tasaisena, ehkä halveksivanakin. Inathan silmät leimahtivat.
”Kuules, -” Inatha aloitti ääni madaltuen, mutta sitten käsi tarttui hänen olkapäähänsä.
”Älä jaksa.” lattialle kumartuneena ollut poika tuli tytön vierelle. Katseeni kävi vuorotellen molemmissa, ja ymmärsin heidän olevan kaksosia. Samanlaiset kasvoja hallitsevat suorat nenät, terävät leuat ja siniset silmät - tosin pojan olivat aika lailla lempeämmät kuin tytön. Hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut ja sojottivat hieman ylöspäin.
Heidän takaansa kuului ryminää ja ähkäisy. Katsoin kaksosten ohi, ja näin ruskeatukkaisen pojan pyyhkivän pölyjä itsestään ärähdellen. Pari tiiltä oli irronnut hänen puristautuessaan reiästä lävitse. Se ei varmasti ollut ollut helppoa, sillä ruskeatukkainen näytti olevan armoton tappelukone. Hänen hauislihaksensa pullistelivat vaalean paidan hihoista ja rystyset olivat täynnä vaaleita arpia. Pojan nostaessaan katseensa näin kuitenkin, että hänellä oli lempeät ruskeat silmät. Ruskeat hiukset taipuivat kaikki vasemmalle, kuin poika olisi seisonut kokoajan tuulessa. Hänen nenänsä oli murtunut ainakin kerran, ja leuasta huulen halkaisten aina nenänvarteen asti kulki vaalea kumpuileva arpi.
”Idiootti.” Inatha sähähti, ja kääntyi sitten taas minuun. Hänen veljensä käsi kuitenkin lepäsi yhä hänen olallaan, ja näytti rauhoittavan äkäpussia ainakin hieman.
”Kuka sinä olet?” vaaleatukkainen poika kysyi sitten, ja hänen siskonsa tuhahti ärtyneenä ja kääntyi ympäri. Vilkaisin tytön perään, ennen kuin siirsin katseeni taas tämän veljeen, ja vastasin:
”Anny, ja tuo on Shri.” nostin lohikäärmeen syliini. ”Keitä te olette?”
”Minä olen Ithan. Tuo on siskoni Inatha, ja köriläs joka rikkoi seinää, on Gail.” poika kertoi osoitellen peukalollaan taakseen.
”Mitä te teette?” kysyin pitäen ääneni neutraalina. Ithan kurtisti melkein huomaamattomasti kulmiaan, aukaisi suunsa, ja oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun hänen kaksossiskonsa keskeytti hänet:
”Älä ole tyhmä! Et kerro sille mitään.” Vilkaisin harmissani rastapäistä tyttöä. Tämä iski murhaavan katseensa minuun, ja kumartui yhden laatikoista luona - niitä oli lattialla kaiken kaikkiaan kolme.
”Se varmasti auttaakin. Älä itse ole tyhmä, puuhamme vaikuttavan ehkä hieman epäilyttäviltä, vai mitä veikkaat?” Gail niminen korsto puuttui puheeseen sarkastisilla sanoillaan. Inatha henkäisi ulospäin nenänsä kautta, mutisi jotain ja kävi uudestaan laatikon kimppuun. Ithan kääntyi taas minun puoleeni.
”Me menemme Ayomideen.” hän sanoi yksinkertaisesti. Kohotin kulmiani.
<Miksi? Anny kysy miksi.> Shri vaati saada tietää sylistäni.
”Miksi?” toistin Shrin kysymyksen. Lohikäärme kiemurteli sylissäni parempaan asentoon. Ithan vilkaisi sitä, mutta siirsi sitten siniset silmänsä jälleen minuun.
”Se on aika hankalaa selittää…” hän kierteli.
”Tule mukaan, jos haluat.” Gail ehdotti Ithanin takaa. Inathalta pääsi kimpaantunut huudahdus.
”Ei käy!” hän ärähti. ”Saamarin ääliö, ei se tietenkään tule mukaan! Mitä päässäsi oikein liikkuu, senkin tappeluhärkä?!” Gail mulkaisi Inathaa ja käänsi sitten ystävälliset silmänsä minuun. Kamppailin hetken itsekseni, mutta kuten aina, uteliaisuus vei voiton.
”Okei.”

Kuljimme maanalaista tunnelia pitkin kohti Ayomidea. Olin erittäin vaivaantunut, sillä vaikka Ithan ja Gail juttelivatkin minulle ja yrittivät saada oloni ehkä hieman helpommaksi, Inatha murjotti kokoajan kahta kauheammin. En enää tuntenut pelkoa häntä kohtaan juurikaan, mutta Shri sitäkin kauheammin.
<Miksi se on noin kamalan pelottava?> lohikäärmeen poikanen kyseli alituiseen. Se viipelsi jaloissani, ja minun oli kokoajan varottava, etten asuisi sen päälle. Kolme mystistä laatikkoa olivat myös tulleet mukaamme, ja huolimatta ehdotuksistani ja Inathan ärähtelystä kuljin tyhjin käsin. Jokainen heistä kantoi yhtä laatikoista, ja minulla oli entistä vaikeampi olo. Lopulta nappasin Shrin syliini, jotta tuntisin olevani vähemmän hyödytön.
Laskeuduimme taikasoihtujen valossa, kunnes olimme aivan pinnalle nousu-paikan vieressä. Silloin pysähdyimme, ja Ithan kurkisti katsomaan kaupunkiin. Hän laskeutui pian takaisin, ja pudisti päätään.
”Liian valoisaa.” Istuuduimme maahan odottamaan pimeää.
”Mitä te oikein teette nyt siis? Mitä laatikoissa on?” kysyin viimein, kun hiljaisuus alkoi lähestyä tilaa, jossa puhuminen on mahdotonta. Inatha tuhahti jotakin, loi halveksivan silmäyksen minuun ja murhaavia katseita poikiin, ennen kuin käänsi selkäänsä hieman meille. Siirsin katseeni Gailiin vieressäni.
”Kauppatavaraa.” ruskeasilmäinen poika kertoi. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, vähintään ikäiseni, arvelin.
”Mitä?” en pystynyt olemaan kysymättä, varsinkaan kun Shri kokoajan kannusti minua telepatian avulla utelemaan lisää.
”Mitä se sinulle kuuluu?” Inatha murahti, mutta Ithan kertoi kuitenkin:
”Vähän sitä sun tätä. Ruokaa, lääkeaineita, aseita ja muuta…roinaa.” Vilkaisin laatikoihin.
<Kysy, kysy!> Shri kannusti, ja kiehnäsi hermostuneesti sylissä reisieni päällä.
”Te tulitte Muuratusta Tunnelista nro. 2. Mitä siellä on?” kysyin ja kohotin katseeni lohikäärmeestäni ensin Ithaniin ja sitten Gailiin.
”Tunneli.” Gail vastasi välttelevästi. Odotimme pimeän laskeutumista hiljaisuuden vallitessa.

Hämärää tuli joskus kahdeksan jälkeen, jolloin Ithan päätti, että se saisi riittää. Nousimme ylös lattialta ja vasta tapaamani nuoret nostivat laatikot. Kipusimme ylös tunnelista kaupungin autiotuville kujille, ja Inatha joukkoa johtaen lähdimme mutkittelemaan kapeita sivukujia pitkin. Iltahämärän jälkeen auringon valo hiipui nopeasti, ja pian oli jo pilkkopimeää. Shri sylissäni kipitin toiseksi toiseksi viimeisenä, Ithan ja Inatha edelläni ja Gail perässäni. Ainoina valoinamme olivat tähdet ja talojen ikkunoista loistava kellertävä sähkövalo. Tunsin pitäväni kauheata meteliä liikkuessani, sillä muista ei kuulunut ääntäkään. He liikkuivat nopeasti ja täysin äänettä varjosta varjoon, sulavasti kuin olisivat pala yötä. Jopa Gail isoine lihaksineen näytti vain häilyvältä varjolta vilahtaessaan valaistun ikkunan ohitse.
Hidastimme vauhtiamme jossain kaupungin länsipuolella. Talo, jonka eteen lopulta pysähdyimme oli aivan saman näköinen kuin kaikki muutkin talot kaupungissa. Sen oven yläpuolelta roikkui nuhjuinen kyltti ”Creen sekatavarakauppa”. Kuluneet kirjaimet hädin tuskin erottuivat.
Ithan hypähteli metrin korkeudella maasta olevalle ovelle, jolle johtivat likaiset puuportaat. Hän koputti kahdesti ja hetken kuluttua ovi avautui raolleen. Silloinen vaaleatukkainen lykkäsi jotakin ovenrakoon - en erottanut mitä -, kuiskasi vielä jotakin ja astui sitten taaksepäin oven auetessa lisää.
<Olikohan tämä nyt kovin hyvä idea?> Shri kuulosti pelosta hieman hurjistuneelta. Telepatiani, joka oli kyllä parantunut viimeaikoina, mutta ei erityisen paljoa, ei ollut suurikaan apu yritellessäni rauhoitella lähes vastasyntynyttä poikasta sylissäni. Se ei vinkunut yön hiljaisuuteen, mutta kiehnäsi kokoajan ja raapi paljaita käsivarsiani, jotka laskeutuneen yön viileys oli nostanut kananlihalle.
”Tule”, Gail suhahti ohi mennessäni ja heräsin aatteistani sen verran, että kykenin seuraamaan häntä. Hypähtelin puuportaat ovelle ja astuin sisään lampun valoon. Ehdin nähdä Inathan seisomassa kädet lanteillaan, jonkinlainen tyytyväisyyttä kuvastava ilme kasvoillaan, ja vanhan miehen tämän vieressä, mutta silloin joku heitti liinan silmilleni. Maailman kadotessa edestäni henkäisin hämmästyksestä, ja kun lattiakin sitten katosi jalkojeni alta kiljahdin hädissäni. Tunsin käsivarret polvitaipeissani ja selässäni, ja Shrin pyristelevän kehon käsissäni.
<Annyy!!> ajatushuuto oli hätäinen, ja olin juuri vastaamaisillani siihen, kun jokin iskeytyi takaraivooni. Kipu eteni sykähtelevänä aaltona päästäni aina varpaisiin asti, ja tunsin vaipuvani tajuttomuuteen.

lophu

Jee, sain viimein jotain kirjotettua. : ) Jesh jesh!

Nimi: Yuki - 28.08.2010 19:07
Hoitsusi: Travis

Jatkuu…

– Mitä te täällä teette!? kidnappaaja kysyi vihaisesti. Kidnappaajalla oli musta takki jonka alta pilkisti harmaa paita. Hänellä oli musta naamio kasvoillaan ja musta pipo päässä. Hän oli ilmiselvästi mies.
– Tulimme palauttamaan rahakukkaroanne, minä sanoin ja katsoin ympärilleni ja huomasin että taloa ei ole siivottu koskaan. Kaapit olivat rikki, petiä ei ollut pedattu, ympärillä oli hämähäkin seittejä ja hiiriä juoksi ympäri taloa.
– Hmm… rahakukkaro. Näytäpäs vähän sitä rahakukkaroa, mies sanoi kiinnostuneena
Ojensin rahakukkaron miehelle. Hän näytti tyytyväiseltä.
– Tämä ei ole minun rahakukkaro mutta pidän sen itselleni, mies sanoi itsekkäästi.
– EI! ETTE TE SAA OTTA SITÄ ITSELLENNE! minä huusin täyttä kurkkua.
’V… varo’ Travis sanoi telepatialla minulle.
– Mitä pitäisi varoa? minä kysyin.
Yhtäkkiä mies nappasi minut olalleen ja vei minut toiseen huoneeseen. pidin Travisista mahdollisimman hellävaraisesti mutta varmasti.
– Minne te oikein viette minua? minä kysyin itsepäisesti mieheltä.
Mies heitti minut kivilattialle pieneen huoneeseen jossa oli sänky ja muita tavaroita.
Sänky oli pölyinen mutta se oli pedattu nätisti. Menin sängylle makaamaan ja otin Travisin kainalooni. Nukahdin melkein heti.
Heräsin kun mies tuli huoneeseen ja laittoi pienelle pöydälle tarjottimen jossa oli leipää ja maitoa.
– Kiitos, sanoin oikein kohteliaasti ja menin syömään.
Kun olin syönyt, menin ovelle ja kokeilin avata sitä.
– Lukossa, minä sanoin hiljaa ja miettiväisesti Travisille.
Katselin ympärilleni. Huomasin kaapin ja menin sen luokse. Availin laatikoita ja kun olin avannut viimeisen ja sotkuisen laatikon huomasin jotain outoa.
– Tämähän on samanlainen rahakukkaro jonka löysin puistosta, minä kummastelin
’S… sama’ Travis sanoi vihjeenä sängyn päällä.
– Voi se ollakin sama kukkaro, mietin ja menin ikkunan luo.
Se oli pölyinen ja pieni mutta kyllä siitä ihminen pääsisi ulos mutta siinä oli kalterit edessä ettei kukaan päässyt tästä huoneesta pois.
– Ovi on lukossa ja kalterit on ikkunan edessä. Eihän täältä pääse kukaan ulos, minä sanoin vihaisesti itselleni.
Katsoin ikkunasta ulos ja huomasin että alkoi tulla pimeää ja synkkää. Kuulin askelia oven takaa ja kiiruhdin sänkyyn ja laitoin peiton päälleni. Mies tuli huoneeseen ja otti oven pois lukosta ja meni varmaankin nukkumaan omaan huoneeseen. Otin Travisin ja menin ovelle.
– Hän otti oven pois lukosta, minä ihmettelin.
’J… jaa’ Travis sanoi telepatialla myös itsekin hämillään.
Menin keittiöön ja otin rahakukkaron pöydältä ja menin ulko-ovelle.
– Mutta tämä ovihan on lukossa, minä sanoin.
’A… avain’ Travis sanoi.
Menin olohuoneeseen ja etsin avaimia. Löysin ne pöydältä joka oli siisti ja puhdas.
Kävelin takaisin ulko-ovelle ja avasin oven. Ovi narahti ja mies heräsi. Hän juoksi luokseni mutta minä olin jo ulkona ja melkein polkupyörällä. Laitoin Travisin polkupyörän koriin ja menin satulaan. Mies oli mennyt autolle ja käynnisti juuri autoaan. Lähdin polkemaan mahdollisimman nopeasti pois talosta. Mies oli käynnistänyt auton ja lähtenyt perääni. Hän oli ihan kintereilläni eikä aikaakaan kun mies olisi ihan takanani ja saisi minut ja Travisin kiinni.
Poljin ja poljin täyttä vauhtia epätasaisessa maastossa joka oli todella vaikeaa.
– APUA! minä huusin mutta kukaan ei kuullut.


Jatkuu…

Nimi: Sohvi - 15.08.2010 20:47
Hoitsusi: Umbra

Jatkoa…

En ollut vielä aivan sinut uusien voimieni kanssa ja minulla oli vaikeuksia esimerkiksi istumasta seisomaan nousemisen kanssa. Vaikka yritin hitaasti, vain muutamaa lihasta käyttämällä nousta seisomaan, saatoin hypähtää vahingossa kolmen metrin korkeuteen. Kurkkuani poltti jatkuvasti jano, ja vaikka edessämme ei muuta näkynytkään kuin vettä, tiesin, että vesi ei ollut juoma, joka janon loppupelissä tyydyttäisi. Halusin kokeilla rajojani, kokeilla kuinka kovaa voisin juosta, kuinka korkealle hypätä. Kaikkeen oli kuitenkin aivan liian vähän aikaa. Minun ei enää tarvinnut kiivetä Umbran suomuja pitkin tuon selkään. Saatoin hypätä viiden metrin korkuisen loikan lohikäärmeen kyytiin. Toisen epäonni on toisen onni, Umbra ajatteli. Ei ainakaan ole tarvis enää kumarrella, että pääset kyytiini, tuo selvensi näkökantaansa, kun jäin tuijottamaan lohikäärmettä tyrmistyneesti. Tuhahdin ja aistin samalla liikettä yläpuolellamme. Olin hyppäämäisilläni luolan seinälle katsomaan, mitä tapahtui, kun pääni sisältä kuului ääni, joka ei ollut Umbran. Tunne se, haista se, kuule se. Jo telepatiaan Umbran kanssa oli mennyt aikaa totutteluun, saati että nyt myös Dimitri oli pääni sisällä. Olin liian ärsyyntynyt aistiakseni mitään. Viha patoutui sisälleni, kun keskityin sulkemaan sitä pois. Umbra vääntelehti allani kärsimättömästi. Ollaanko me nyt menossa vai ei? se murahti ja teki lyhyitä valehyökkäyksiä ilmassa leijuvan vastustajan kimppuun. En vastannut, vaan tyhjensin mieleni ja jätin tilaa pelkästään aisteilleni. Kallistin päätä rennosti taakse ja annoin miljoonien eri tuoksujen, äänien ja tuntemuksien virrata sisääni. Tunne oli kerrassaan uskomaton, sanoin kuvaamaton. Luolan yläpuolen tapahtumat kulkivat mielessäni sekunneissa. Dimitrin jok’ ikinen isku, torjunta, hypyt, väistöliikkeet, kaikki olivat mielessäni. Olisi voinut sanoa, että näin tapahtumat sieluni silmin, paitsi etten nähnyt. Vampyyrin vastustajat olivat elementtilohikäärmeiden orjia, kätyreitä, joitakin surkimuksia, joita he saattoivat uhrata päivittäin. Heidän armeijansa oli jo niin iso, että he eivät tarvinneet uusia joukkoja, pikemminkin he tapattivat omiaan huvikseen. Vihani Dimitriä kohtaan laantui hiukan ja suupieleni kaartuivat hymyyn, kun haistoin lisää verta, joka ei tullut Dimitristä. Kyllä se vampyyri-poika osaa hommansa, totesin päästämättä ääntäkään, edelleen lujasti aisteihini sidottuna ja keskittyneenä. Umbra hymähti tylsistyneenä ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Se ei halunnut antaa Dimitrille kunniaa niiden kaikkien lopettamisesta ja halusi ilmiselvästi taistelemaan. Odotin vielä hetken, ennen kuin potkaisin kevyesti lohikäärmeen kylkiin. Jeesus, meidän pitää kyllä tehdä jotain noille sun voimille, menee kyllä vähemmästäkin perille, Umbra tiuskaisi ja otti muutaman pomppivan juoksuaskeleen ennen lentoon lähtemistä.
Umbran kommentin jälkeen lähes unohdin olevani lohikäärmeen selässä. Vaivuin syvälle mietteisiini. Oliko minusta todella tullut niin voimakas, että Umbrakin hätkähti pohkeiden annostani, vaikka ennen se oli tuskin tuntenut jalkojani kyljissään? Miten oppisin koskaan hallitsemaan itseäni? Dimitri oli tehnyt minusta hirviön, sellaisen kuin oli itsekin, ajattelin tuohduksissani. Nyt loppui joogaaminen, Umbra varoitti minua nopeasti oikealta tulevasta potkusta ja heitti minut alas selästään. Lohikäärme ei ollut vielä edes laskeutunut, kun jalkani koskettivat kallioista maata ja sain yhden heti kättelyssä. Hämmennyksekseni huomasin vastustajanikin vampyyriksi, tosin varsin typeräksi ja hitaanpuoleiseksi sellaiseksi. Peräännyin koko ajan joka puolelta iskuja torjuen selkä Dimitrin selkää vasten ja valmistauduin puheeseen, toivoen, etten hätkähtäisi omaa ääntään. Sille oli kuitenkin vaikea tehdä mitään.
- Montako? Huusin taitelun pauhun yli ja melkein näin, miten vampyyri virnisti värähtäessäni. Hänestä se oli ilmeisesti hauskaa, että olin niin hämmennyksissä ja sekaisin omasta itsestäni. Itse taas en pitänyt siitä alkuunkaan.
- En ole pysynyt laskuissa, mutta arviolta olen listinyt noin kymmenen. Niitä oli aluksi varmaankin viisikymmentä, nyt ehkä kolmekymmentä, Dimitri selosti. Mutta muutti saman tien arvionsa.
- Kaksikymmentä! Tuo huusi, kun näki Umbran paiskaavan hännällään kymmenen jorpakkoon hurjasti karjuen. Nice, kommentoin lohharin roisia tyyliä ja sain vastaukseksi villin ulvahduksen. Kun keskittymiseni herpaantui, otin ensimmäisen osumani reiteen. Lähimpänä olevan vampyyrin miekka vihlaisi inhottavan syvältä lihastani ja haavasta alkoi pulputa runsaasti tummaa verta. Kirosin omaa tyhmyyttäni ja leikkasin suutuspäissäni otuksen pään poikki. En ollut eilisen teeren poika, joten tiesin, että vampyyrin saattoi tappaa silpomalla ja polttamalla tai leikkaamalla pään irti. Hyppäsin irti Dimitrin selästä ja laskeuduin suoraan keskelle vihollisrykelmää. Jo ennen laskeutumistani sain hengiltä kolme, mutta tuuperruin kivusta maahan. Olin saada tappavan iskun kurkkuuni, mutta kierähdin toiselle kyljelleni väistäen täpärästi miekan. Umbra hyökkäsi vihaisesti vastustajieni yläpuolelle ja kärvensi ne varovasti niin, että minuun ei osunut ja niin, että ne eivät kuolleet, vaan syttyivät tuleen. Puolet niistä joko minä tai Umbra tapoimme ja toiset puolet hyppäsivät kalliolta kuolemaa anellen. Jatkoimme taistelua, kunnes jäljellä oli enää yksi, joka yritti epätoivoisesti pötkiä pakoon.
- Umbra älä.. Dimitri huusi, mutta näki harmikseen otuksen jakavan veljiensä kohtalon.
- Sä olet kyllä tyhmä! Me oltaisiin voitu kuulustella sitä ja… Dimitri juoksi lohikäärmeen rinnalle ja alkoi kiukkuisesti tökkiä sitä rintaan. Umbra pyöräytti päätään muka anteeksipyytävästi, mutta tunsi sisimmässään nautintoa siitä, että oli saanut vampyyri-pojun kiukkuisesti. Se pyöräytti silmiään Dimitrin näkemättä ja lähti lentoon kohti taivaanrantaa.
- Ja nyt se vielä pakenee velvollisuuksiaan! Dimitri huusi lohikäärmeen perään ja kääntyi sitten katsomaan huvittunutta ilmettäni.
- Se meni vaan metsästämään, selitin nuorelle miehelle, joka edelleen lateli lohikäärmeen perään kaikkia mieleensä juolahtaneita kirouksia ja haukkumanimiä. Tyrskähdin ja liikuin sulavasti lähimpään luolaan sytyttämään tulta.
Umbran kotiintuloon mennessä minulla alkoi olla jo aivan kamala nälkä. Kurkkuani korvensi ja poltti, niin kuin olisin juonut kodin putkimiestä. Jos joku ei tiedä, niin sehän syövyttävää vessanpesuainetta, joka korventaa kaiken mihin osuu, joten tuosta pitäisi jotenkin selvitä kamala oloni. Myös lihakseni väsyivät ja oloni oli heikko. Kaiken lisäksi Dimitri piti suutuspäissään mykkäkoulua kanssani, vaikka se kaikista vähiten auttoi missään asiassa. Vampyyri-poika oli kuitenkin selvästi mielissään siitä, että menetin jo voimiani ja että hän oli ollut oikeassa. Se häiritsi tässä tilanteessa eniten. Kun Umbra laski saaliinsa - isokokoisen uroshirven – maahan, en mahtanut enää itselleni ja vaistoilleni mitään. Ryntäsin eläimen ruhon luo ja polvistuin kurkun viereen upottaakseni raateluhampaani siihen. Hirven veri oli vielä lämmintä, kun ensimmäiset pisarat tirskahtivat kurkkuuni. Veri oli sakeampaa, kuin mikään ennen maistamani ja siihen sekoittui hieman rautaa. Veri oli kuitenkin aivan eri makuista, kuin ihmisenä tai lohikäärmeratsastajana. Silloin veren päämaku oli koostunut juuri raudasta ja se oli maistunut lähinnä karvaalta. Tämä neste oli kuin eri ainetta. Havaitsin muiden makujen seassa myös jotain makeaa suolaisuuden keskellä, eikä karvaisuudesta ollut tietoakaan. Minua kuitenkin puistatti, sillä tiesin, ettei hirven veri ollut hyvää. Se oli vain puolet siitä nautinnosta, jonka tiesin saavani, jos olisin valinnut ihmisen eläimen sijaan. Tiesin kuitenkin, että siihen en koskaan pystyisi.
- Voi kyllä sinä pystyisit, Dimitri huokaisi ja katseli ylevästi veren ryystämistäni ajatukseni luettuaan. Nostin pääni hirven kurkulta ja pyyhkäisin veriset huuleni kämmensyrjääni. Ne olivat likaiset, vaikka olin yrittänyt syödä mahdollisimman siististi. Nostin katseeni hitaasti Dimiin.
- Pystyisinkö? Kysyin ja tunsin, miten kurkkuani alkoi taas kuristaa. Dimitri pyöräytti silmiään ja puhui asiastaan, kuin se olisi ollut selviö.
- Olet uusi vampyyri. Totta kai pystyisit! Ihme, ettet ole jo pistellyt lohikäärmettäsikin poskeesi, mies sanoi ja huitaisi kädellään ilmaa. Katsoin anteeksipyytävästi Umbraan, joka oli syömiseltään tuskin kuullut, miten Dimitri oli loukannut meitä molempia. Vaikka olinkin nyt muuttunut lohikäärmeratsastaja, olin edelleen lohikäärmeratsastaja. Kuulitko sä, miten Dim puhui meistä? kysyin ja painoin katseeni alas. Kuulin lohikäärmeen urahtavan myöntävästi. Dimitri on kyllä tyhmä jätkä, eikä se tiedä, mistä puhuu, Umbra ajatteli esittäen huoletonta, vaikka mietteistä kuulsikin epäilys. Masennuin entisestään. Välillämme ei ole koskaan ollut tällaista. Sitä paitsi Umbran veri ei edes houkutellut minua. Tuskin haistoin sen tuon paksujen suomujen alta. Vaikka en ollutkaan juonut paljon, tunsin heti, miten elinvoimani palasivat ja tiesin, etten voisi enää elää muulla, kuin verellä. Kuivaa. Umbra valitti hirven mausta. Sä joit tästä kaikki mehut. Tästä lähin saat itse metsästää oman ruokasi, lohikäärme mutisi, mutta hotkaisi loputin, mitä hirvestä oli jäljellä.
Kun olin saanut ajatukseni suht’ koht’ selviksi, kokoonnuimme kaikki yhdessä luolaan, missä juttelimme erilaisista strategioista ja tutkimme karttaa selvittääksemme, mitä reittiä tästä lähin käyttäisimme. Keskustelimme myös tämänpäiväisistä tapahtumista. Dimitri levitti kartan suurelle kivelle.
- Darya ei voi kiireeltään opettaa sua, joten sun täytyy päästä haltiamaahan, nuori mies kertoi ja irvisti viimeisen sanan sanoessaan.
- Mitä sulla on haltioita vastaan? Kysyin kärkkäästi. Tiesin, ettei välillämme enää voisi olla salaisuuksia, koska minäkin pääsin Dimitrin mieleen, joten oletin hänen avautuvan meille.
- Niillä on suipot korvat ja mä inhoan niiden opetusmetodeja, Dim sylkäisi sanat suustaan halveksuvasti. Luin tuon ajatuksista, että hän oli suunnitellut jäävänsä matkan varrella pois.
- Taidat olla itsekin ollut joskus haltioiden opetettavana? Kysäisin sivumennen tutkiessani eri reittejä kartalta.
- Ne ja niiden sisäiset energiat ja rauhoittumiset. Paskat! Jos haluaa oppia tappelemaan, täytyy opetella tappelemista, eikä mitään joogaamista! Ja kyllä, haltiat yrittivät opettaa minua ennen muuttumistani, mutta olin toivoton tapaus, tuo virkkoi huvittuneesti virnistäen. Löysin sopivan reitin, Umbra ajatteli, niin kuin ei olisi kuullutkaan Dimitrin puhetta ja piirsi kynnellään viivan etelästä pohjoiseen. Naaras taisi todella inhota vampyyri-ystäväämme. Tulkkasin lohikäärmeen ajatuksen Dimitrille.
- Umbra ehdottaa, että matkaamme suoraan aavikon yli, sanoin yrittäen etsiä muita vaihtoehtoja. En pitänyt pitkistä ratsastuksista ja aavikon poikki vaeltamiseen olisi kulunut päiviä. Dimitri kuitenkin oli ensimmäistä kertaa Umbran kannalla, joten alistuin kohtalooni. Ennen muuta meidän piti vielä keskustella muutamasta tärkeästä asiasta.
- Keitä olivat meidän äskeiset vastustajamme, kysyin, vaikka taistelusta olikin kulunut jo ainakin kaksi ja puoli tuntia. Dimitri selvästi mietti mitä vastaisi ennen puhettaan. Jonkin ajan kuluttua saimme selityksen.
- Luulen, että vampyyrien rivistöissä piilee petturi. Vampyyri, joka muuttaa lähikylän ihmisiä armeijakseen elementtilouhia varten, nuori mies sanoi tiputellen hitaasti sanoja huuliltaan. Umbra nyrpisteli kuonoaan inhoten.
- Ja nuo joita pari tuntia sitten tapoimme, saattoivat olla muutama päivä sitten Emlynin asukkaita? Kysyin järkyttyneenä.
- Kyllä. Muista kuitenkin, että me emme tappaneet enää kylän asukkaita, vaan verenhimoisia tappamaan luotuja vampyyreita. Jos ajattelet toisin, mielesi murtuu, Dimitri sanoi varoen ja viimeistä lausetta tiukasti painottaen. Hautasin kasvoni käsiini ja yritin itkeä, mutta sekään ei enää onnistunut. Halveksin Dimitrin päälleni langettamaa kirousta. Minun täytyi kuitenkin tietää mikä olin, ennen kuin olisin voinut ymmärtää itseäni.
- Kerro kaikki, minkä tiedät vampirismista, pyysin hartaasti. Illasta tuli pitkä ja mielenkiintoinen. Sain tietää kaikenlaista uudesta itsestäni, sekä myös Dimitrin menneisyydestä. Poika oli nuorena ollut haltia, joka sittemmin karkotettiin monien rikostensa ja rikkeittensä takia. Dim pakeni kukkuloille, mistä löysi luojansa ja tämän vampyyriperheen. Nuori mies oli luonnostaan kärsimätön, eikä siksi ollut kestänyt haltioiden pitkäveteistä ja uuvuttavaa kasvatusta, sekä elämäntapaa. Hän oli myös kokenut elämänsä aikana monia seikkailuja, sillä ei ollut koskaan tyytynyt kotona loikoilemisen. Hänestä vampirismi oli siunaus ja tuo ilmiselvästi kunnioitti lahjaansa. Oli kuitenkin toisenlaisiakin vampyyreita, jotka tekivät kaikkensa päästäkseen eroon punaisista silmistään ja raateluhampaistaan. Lähes ainoaksi keinoksi oli osoittautunut kuoleminen ja tapojakin oli enemmän, kuin pelkkä kappaleiksi repiminen ja polttaminen. Tomua vampyyrista tulisi joka tapauksessa. Toinen tapa oli pistää puisella sauvalla tai nuolella vampyyria sydämeen ja kolmas oli pään irti leikkaaminen. Itse en ollut niin tarkka taisteluissa, joten suosittelen kaikille vampyyrintappajille lämpimästi pään irti leikkaamista. Se oli nopeaa ja kätevää. Vampyyria myös saattoi haavoittaa pyhällä vedellä, mitä vain haltiat, noidat, sekä manaajat osasivat lumota. Se näytti tavalliselta vedeltä, mutta aiheutti vampyyrille kuolettavia vammoja ja palovammoja. Vaikka otukset eivät harmiksemme tuhoutuneetkaan auringon valossa, yö oli silti niiden aikaa ja silloin niitä oli enemmän liikkeellä. Päätimmekin, että liikkuisimme tästä lähin vain yöllä. Näin voisimme myös tuhota mahdollisimman paljon partioita lohikäärmeen selästä käsin. Kun aurinko alkoi laskea, pakkasimme tavaramme ja nousimme Umbran selkään.

Jatkuu…


Vastaus:
Luin tosiaan tämän jo eilen muistaakseni, mutta laiskana jätin kommentoimatta... ^^''

Nojoo. Siis yleisilme tekstillä on siisti, jotenkin... rauhallinen tunnelma, vaikka tapahtuukin koko ajan. teksti etenee sujuvasti, mihinkään ei takerruta liian kauaksi tai liian lyhyeksi aikaa.
Eniten minuun teki vaikutuksen tuo koko tarinanpätkän aloitus. Se, että vampyyrius ei tulekaan niin helposti, mitä voisi kuvitella, vaan asioihin pitää tottua. Olin positiivisesti yllättynyt koko tarinan "realistisuudesta" - asioita oli mietitty ilmiselvästi vähän pidemmällekin ja tarina eteni, tapahtumat olivat loogisessa järjestyksessä ja jälleen paljastivat jonkin verran jatkosta, jonkin verran vain.

Jatkoa odotellessa voinkin mennä päivittelemään tietojasi sitten;

Sinulle tästä pätkästä 25 kr, Umbralle ½ tasoa, lentämisen voit kohottaa 25/25:teen (olen taas muistanut asioista mainitakin... ^^'' On se hankalaa, kun ei itse tuota sivua hallinnoi.....).

~Darya

Nimi: Yuki - 11.08.2010 15:21
Hoitsusi: Travis

Jatkuu...

– No niin Travis, nyt me menemme ulos. Haluatko sinä että minä kannan sinua vai haluatko polkupyörän kyytiin? kysäisin Travisilta.
’P... Polkupyö..rä.’ Travis sanoi telepatialla.
– No hyvä on, minä nauroin.
Ajoin polkupyörällä puistoon Travis kyydissäni polkupyörän edessä olevassa punaisessa korissa, jossa oli keltaisia tulenlieskoja.
Pian saavuimme puistoon ja siellä oli jo pari lasta ja heidän äitinsä. Istuin puiston puiselle penkille lepäämään, Travis sylissäni. Puistossa oli sininen karuselli, jossa toinen perheen äidin lapsista leikki. Hänellä oli punainen T-paita ja keltaiset shortsit, joissa oli hieman kimalletta. Toinen lapsista taaskin keinui keinussa ja hänellä oli keltainen T-paita ja punaiset shortsit, joissa oli myös hieman kimalletta.
Nyt kun katsoin lapsia tarkemmin, huomasin että toinen oli poika, mutta hän näytti tytöltä, ja toinen lapsista oli tyttö, mutta näytti pojalta. Heidän äiti istui toisella puistonpenkillä ja hänellä oli pinkki T-paita ja punainen minihame, sekä ruskeat nahkaiset ja tyylikkäät kengät.
– Hmm, en ole ennen huomannut tätä puistoa ja onpas täällä kuuma, kerroin Travisille.
Mutta samassa huomasin maassa jonkun ruskean esineen, jonka metallinen osa kiilteli auringonpaisteessa.
– Ohoh! Tuossahan on rahakukkaro. Kenenkähän tämä on? kysyin Travisilta ja nousin seisomaan napaten muutaman metrin päässä olevan rahakukkaron.
’O... Osoite’ Travis lähetti taas telepatialla ilmeisesti hieman vinkkinä.
– Aaa, olet oikeassa. Onhan tässä osoite ja nimi, sanoin ja huokaisin helpottuneena.
Rahakukkarossa oli keltainen lappu jossa luki: Mäntykuja 13, Matti Peltonen. ¬
– Kuka oikein on Matti Peltonen ja miten rahakukkaro ilmestyi yhtäkkiä meidän eteen? kysäisin Travisilta hämmentyneenä.
’M…mahdoton…ta’ Travis sanoi taas käyttäen telepatiaa.
– Aivan. Se on mahdotonta…
– …Ellei sitten joku laittanut sitä siihen kun minä katselin tuota perhettä, sanoin miettien.
’m… miksi? Travis kysyi telepatialla.
– Niin miksihän? Mutta eiköhän mennä palauttamaan tämä rahakukkaro oikealle omistajalleen, sanoin päättäväisenä.
Otin Travisin, menin pyörän luo ja ajoin naisen luokse.
– Anteeksi mutta missä olisi Mäntykuja 13 ja tiedättekö te kuka on Matti Peltonen? kysyin naiselta.
– Hmm… Matti Peltonen… En minä ole kuullutkaan tuota nimeä, mutta tiedän tuon osoitteen, nainen sanoi ja näytti rahakukkarossa olevaa osoitetta.
– Voin näyttää paikan kartalta, nainen jatkoi ja kaivoi pinkistä Hello Kitty – laukustaan turistikartan.
– Tuossa on Mäntykuja 13 se on noin kahden kilometrin päässä täältä, nainen näytti kartaltansa kohdan jossa oli vain pari taloa.
– Mutta kukaan ei asu noissa taloissa. Voitte pitää kartan. Minulla on nimittäen kaksi karttaa, nainen jatkoi.
– Kiitos paljon, sanoin kohteliaasti naiselle.
Laiton Travisin polkupyörän koriin ja hyppäsin pyörän satulaan lähtien polkemaan osoitetta kohti. Eipä aikaakaan kun olimme jo perillä valkoisen tiilitalon edessä.
– Olemme perillä, sanoin Travisille.
Vaikka talo olikin kaunis, niin maisemat olivat kauheat. Puut olivat kuihtuneet ja ruoho oli pitkää, puutarhassa oli rikkinäisiä tuoleja ja muita tarvikkeita. Jopa yksi puu oli kaatunut talon eteen, joten joudun jättämään pyörän kauemmas.
– Meidän täytyy mennä jalan, sanoin Travisille ja otin hänet syliini.
Hitaasti kävelin talon ovea kohti.
– Toivottavasti ei tule kyytä vastaan, sanoin Travisille ja ylitin puun.
Koputin ovelle mutta kukaan ei tullut avaamaan. Koputin uudestaan mutta kukaan ei taaskaan tullun
– Ehkä hän ei ole kotona, sanoin harmissani Travisille.
’P… posti…laatik…ko Travis sanoi telepatialla.
– Niin… postilaatikko. Oletpas sinä fiksu, sanoin Travisille.
– Vien rahakukkaron postilaatikkoon, Kerroin Travisille.
Mutta juuri kun minä käännyin, joku avasi oven ja sieppasi minut takaapäin sisälle, pitäen kättä suuni edessä etten voinut huutaa apua. Puristin Travista vain hellävaraisesti ja peloissani.

Jatkuu…


Vastaus:
Wau, mikä ero tuohon ensimmäiseen tarinaan!

Tästä (mukavan pitkästä) pätkästä en ylenmääräisesti mitään kirjoitusvirheitä löytänyt, ja pilkut ja isot alkukirjaimet olivat paikoillaan, sekä kuvaili oli elävää.

Jäi mietityttämään se, mitä tuo lompakon löytyminen tuo sitten tullessaan, ja se, mitä jatkossa tapahtuu, kuka tuo kaappaaja on, ja miksi näin tapahtuu.

Jatkoa jään odottelemaan, ja sinulle sitten tästä tarinanpätkästä 18 kr ja Travis saa tason.

~Darya

Nimi: Draguel - 11.08.2010 14:37
Hoitsusi: Dargen Waramir / Darwen

Jatkuu...

Jatkuu…
- Mitä tarkoitetaan valitulla? Mihin minut on valittu? Kysyin Ealilta joka nojasi käsillään parvekkeeseen kaiteeseen. Hän katsahti minuun ja huokaisi.
- Tiedätkö kuka tai mikä on Ias’tuarner?
- No, Hadaju ja Poseed kertoivat minulle hänestä jotain…
- Mmmm, kuten.
- Hän on maailman hengetär…
- Sitäkin, hän on kaikki… Hän on kaikissa… Ja me kaikki tarvitsemme häntä… En ole lukenut hänestä paljoa, mutta tiedän, ettei hän ole legenda, vaan olemassa oleva olento. Kun kysyt, mihin sinut valittiin… Vastauksen pitäisi olla yksinkertainen, mutta niin se ei vain ole… En tahdo, en olisi toivonut sen olevan sinä, Eal sanoi ja katsahti minuun.
- Jotkut syntyvät koska kohtalo tahtoi niin, mutta jotkut syntyivät koska heitä tarvitaan, sinä olet yksi heistä. Noin 698 vuotta sitten, maailma oli tuohon oma, mikään siinä ei elänyt paitsi kärsivät ihmiset ja muutama vahva haltia jotka tekivät kuolemaa. Ias’tuarner antoi anteeksi ihmisille maailman tuoheamisen muttei kykenisi tekemään sitä uudelleen. Joten hän lähetti sielun ja sanoi, Se nainen jonka kohdussa lepää ihmislapsi ja johon tämä perhonen menee, on sieltä tuleva tulemaa maailman pelastaja, valittu. Ias’tuarner paransi maailman, ja katosi, Eal sanoi ja katsahti taivaalle. En osannut sanoa mitään, mutta mieleeni heräsi kysymys.
- Mistä tiedät? Kysymys tuntui kylmäävän Ealia, ja hän hengähti tuskissaan.
- Olin silloin siellä, 69 vuotta sitten, kun maailma oli kuolemaisillaan. Minä olin yksi niistä jotka näkivät sen kaiken. Mutta… Mmmm, unohda se, ei se ole mitään tärkeää, Eal sanoi ja tuli luokseni.
- Jos sinä kuolisit, tiedä mitä maailmalle tapahtuisi.
- Avajuèrd… Kuten Ias`tuarner sinua sanoo, Eal sanoi ja hämmennyin kuumelastani.
- Mitä sillä tarkoitetaan? Kysyin ja punastuin kun Eal veti kasvoni omiensa lähelle.
- Ei aavistustakaan, hän kuiskasi ja suuteli minua hellästi.
- Eal, mitä toivoit Elegardin kertovan? Kysyin kun Eal katsahti metsään.
- Hän osaisi kertoa paremmin tehtävästäsi, mutta vampyyriksi muuttumisen jälkeen hän muuttui itsekin, Eal sanoi ja huokaisi.
- Vampyyri on samanlainen kuin ihminen, vallanhaluinen ja ajattelematon. Niitä kiinnostaa vain yksi asia, ja sitäkään ei voi ottaa selvää, Eal lisäsi ja nosti katseensa kuuhun. Olin hetken vaiti.
- Miten Elegardista tuli vampyyri?
- … Sanotaan että kun kerran rakastuu, se ei katoa, vaikka sitten haalistuu. Elegard rakastui ihmiseen, kauniiseen, hyvään naiseen. He todella rakastivat toisiaan ja vuodet vierivät, mutta sitten nainen sairastui ja menehtyi… Kauna ja viha täytti Elegardin ja hän tappoi kaikki naista hoitaneet lääkärit ja velhot ja lopulta antoi sielunsa Saatanalle, toivoen ja odottaen jotta rakkaansa syntyisi uudelleen… Eal sanoi ja sulki silmänsä.
- Hän on hyvä mies, mutta katkeruus, viha ja epätoivo voivat olla tuhoisia, Eal sanoi ja huokaisi. Pidin katseeni hänessä kunnes katsahdin itsekin kuuhun.
- Mikä naisen nimi oli? Kysyin varovaisesti.
- Annabeth, muistaakseni… Annabeth White… Eal vastasi ja katsahdin häneen kysyvästi.
- Eikö Elegardilla ja Louisilla olekin sama nimi?
- On, Elegard otti White nimen muistaakseen naisen ikuisesti.
- Entä Louis?
- Mitä hänestä?
- Onko hän Annabethin ja Elegardin jälkeläinen?
- On… Luulenkin että Annabeth sairastui synnytettyään Louisin.
- Entä Louis? Miten hänestä tuli Vampyyri?
- … Isän muuttamana…
- Halusiko hän sitä?
- Kyllä, mutta enempää en tiedä. Tämä sukuhaara on aina ollut varjollinen, Eal sanoi ja nojasi parvekkeen kaiteeseen. Ulvonta kaikui metsästä ja katsahdin äänen suuntaan kauhuissani.
- Älä huoli, Ihmissudet eivät tule linnan lähelle, Eal sanoi mutta piti hermoisen katseensa metsässä.
- Mikseivät?
- Ne pelkäävät vampyyrejä, vampyyri on voimakas ja arvaamaton. Niillä ei olisi voimaa taistella vastaan, tämä alue on niille petollinen. Lykantrossa se on toisinpäin, siellä vampyyrit pelkäävät ihmissusia ja ihmissudet ovat valtiaita, Eal sanoi ja hätkähdin.
- Lykantrossa? Eal nyökkäsi.
- Ihmissuisien valtakunta, hän lisäsi ja menin lähemmäs Ealia.
- Onko sielläkin kuningas?
- On, Lycanth Wolfh sivistynyt ihmissudeksi, hän puhuukin, sinun kieltäsi ja minun, Eal sanoi ja katsahti minuun.
- Wau, siis ihmisten kieltä ja haltioiden kieltä? Kysyin hieman iloisemmin.
Eal nyökkäsi ja hymyili.
- Jos veisin sinut sinne, hän varmaan rakastuisi sinuun. Hän pitää ihmisistä, hyvin paljon, etenkin naisista, hän on ystävällinenkin… Mutta joskus taas verenhimoinen tappaja, kuten ihmissudet yleensä, Eal sanoi ja aloin miettiä. Ihmissusi… Tällä olevat ihmissudet näyttivät kaapin kokoisilta, kahdella jalalla kulkevilta susilta. Millainenkohan ihmissusien kuningas mahtaisi näyttää, olisiko hän erivärinen kuin muut… Ehkä musta. Olisi jännittävää käydä siellä, tai no, ihmissudet ovat arvaamattomampia kuin vampyyrit. Niillä voi olla vain yksi mielen tila kerrallaan ja ne saattavat unohtaa äsken tavanneet kasvonsa.
- Lycanthilla on muuten tytär, Lycandra, Eal sanoi ja suoristi selkänsä.
- Eh? Niinkö? Outoa miten se tuli yllätyksenä.
- Kyllä, siinä vasta kiperä tapaus, miten joskus mitä hapanta hänelle on ruokittu pienennä. Hän ei siedä ihmisiä ja vihaakin itseään.
- Miksi muka?
- Hänen äitinsä oli ihminen… Eal sanoi ja sai kysyvän katseeni.
- Se kai selittää miksi Lycanth pitää ihmisestä, hänen vaimonsa oli sellainen, Eal sanoi ja katsahdin häneen kysyvästi. Eal naurahti.
- Etkö sinä ole sanonut että minulla on hyvä muisti? Eal sanoi ja naurahti jälleen. Hymyilin ja nojauduin häneen.
- Lycandra pitää vampyyreistä, tai no, ainakin yhdestä, Eal sanoi ja katsahti sisälle päin. Seurasin hänen katsettaan ja säpsähdin.
- Louis? Totesin kysyvästi. Eal hymyili ja katsahti kuutamoon. Huokaisin ja katsahdin metsään, jo oli outo pari.
- Siitä on vuosia, ja heidän välillään olikin jotain… Harmi vain, Elegard ja Lycanth eivät sallineet sitä, kielletty liitto. Eivät viholliset voi rakastaa toisiaan, tsk… Olen eri mieltä, Eal sanoi ja katsahti minuun.
- He eivät ole nähneet viiteenkymmeneen vuoteen, Eal sanoi ja järkytyin.
- Viiteenkymmeneen? Voi taivas, sanoin ja katsahdin onnettomana maahan. Miten he ovat kestäneet? Jos minä joutuisin olemaan erossa Ealista viisikymmentä vuotta, enkä koskaan kuolisi… En kestäisi sitä, tappaisin varmaankin itseni.
- Louis on hieman muuttunut, Lyciandrasta en tiedä, siellä en ole käynyt viiteenkymmeneen vuoteen, Eal sanoi ja haukotteli. Naurahdin ja menin hänen kasvojensa eteen.
- Olisi kai parasta mennä nukkumaan, sanoin huvittuneena. Käänsin selkäni Ealille ja olinkin jo menossa pois parvekkeelta mutta Eal veti minut takaisin ja lukitsi minut käsillään. Hän liikutti käsiään hitaasti vatsaltani vyötärölle ja käänsi minut nopeasti. Tuijotimme toisiamme, minä punastuneena ja Eal lumoissaan. Eal otti kasvoistani kiinni ja siveli poskeani sormillaan. Ihoani kihelmöi ja Ealin silmät saivat minut tuntemaan oloni entistäkin heikommaksi. Ne leiskuivat ja kuiskasivat minulle… Rakastan… Tuuli puhalsi ympärillämme ja koetin välttää joutumasta tämän satuolennon pauloihin. Hän tuntui hohtavan kuun valossa kuin jalokivi ja sai minut tuntemaan itseni liian rahvaaksi. Mutta nähdessäni tuon lämpimän hymyn kaikki katosi, olimme vain, minä ja hän… Siinä, kaikki muu maailma ei pääsisi lähellemme eikä mikään väliimme.

- Uskallatko varmasti nukkua yksin? Eal kysyi kun otin oven kahvasta kiinni.
- Älä viitsi en ole mikään pikku tyttö, sanoin leikillisesti ja katsahdin Ealiin toruvasti.
- Selvä mutta älä kadu tätä sitten, hän sanoi ja lähti kävelemään omaa huonettaan kohti.
- Nuku hyvin Draguel, Eal lisäsi ja osti kätensä. Ravistin päätäni hymyillen ja astuin sisälle huoneeseen. Kun olin sulkenut oven, tunsin etten ollut huoneessa yksin. Käännyin ha pelästyin nähdessäni Louisin ikkunan vieressä.
- Pelästyin, sanoin ja menin hieman lähemmäs häntä.
- Näin sinut ja Ealin… Louis sanoi ja hätkähdin.
- Entäs sitten?
- Rakastaako hän sinua?
- Se ei kuulu sinulle, sanoin ja ärähdin. Se ei kuulu sinulle, ajattelin ja katsahdin poispäin hänestä.
- Mitä pahaa siinä on jos vaikka rakastaisimmekin toisiamme? Kysyin ja katsahdin sivu silmällä Louisiin joka piti katseensa tyhjyydessä. Kohta hän meni ikkunan luo ja kosketti kädellään lasia.
- Mitäkö? Vaikka mitä, Louis sanoi ja laski päänsä tuskissaan.
- Rakkaus on turhaa, se ei ikinä voita ja se aina tuhoutuu. Rakkaus tuo tuskaa eikä siinä ole mitään hyvää, se on turhaa ja ajan hukkausta, Louis huusi ja iski nyrkkinsä seinään.
- Vaikka tuntuisi ettei kukaan saisi sitä muuttumaan… Niin aina on joku joka särkee kaiken ja tuhoaa niin sanotun ikuisen onnen, Louis lisäsi ja lattialle tippui kyyneliä.
- Miksi pitäisi vaivautua kun se ei kuitenkaan tulisi kestämään? Miksi pitäisi rakastaa kun se vain satuttaa? Louis kysyi ja nytkähti. Pidin katseeni pojassa kunnes katsahdin ulos.
- On totta ettei rakkaus tule ilman murhetta ja surua. Ne pitää vain kestää ja uskoa kaiken pitävän, jos ei usko kaikki särkyy. Miksikö pitäisi rakastua ja olla rakastettu? Koska silloin maailma antaa avaruuttaan. Rakkaudessa sinut hyväksytään sellaisena kuin olet ja kun vain voit tuntea samoin henkilö kohtaan joka rakastaa sinua, tuntuu kuin se riittäisi, ja niin riittiäkin. Rakkaus on outo asia, se vain tapahtuu. Olen onnellinen että sain rakastua ja tulla rakastetuksi, koska… Se oli elämäni ihanin asia, viimeinkin oli joku, joka piti minua koska ymmärsi minua, viimein oli henkilö, joka rakasti koska olin tällainen ja viimein… Viimein minä kuuluin tähän maailmaan ja tein jotain oikein, vaikka muut sanoisivat mitä… Katsahdin Louisiin, joka tuijotti eteensä tyhjästi silmät värähdellen, kyyneleet poskilla tippuen.
- En kadu että rakastuin, en ikinä kadu sitä, miksi katuisin kun viimein sain onnen ja henkilön joka ymmärtää, sanoin ja Louisin silmät suurenivat ja kyynel virta kasvoi. Pian poika katsahti minuun ja tulikin luokseni salaman nopeasti. Jähmetyin kun Louis kietoi kätensä ympärilleni ja värähteli.
- Minä pelkäsin… Pelkäsin jos minä… Jos hänelle… En halunnut hänelle sattuvan mitään. Sillä hän oli se joka nosti minut pimeydestä ja sanoi rakastavansa minua vaikka olen tällainen. Ensimmäisen kerran elämässäni en katunut sitä että olin vampyyri. Hän hymynsä sulatti jään sydämeni ympäriltä, jotka tyhjät vuodet olivat kasanneet suojakseni. Olin niin onnellinen, miten mies voisi vihata sellaista kuin hän, hän oli niin kaunis ja hyvä ja hän rakasti minua vaikka olikin vampyyri… Rakastin häntä, minä niin rakastin häntä, Louis sanoi ja tuntui itkevän. Hymyilin ja laskin käteni hänen selälleen.
- Minä en kadu enää sitä että rakastuin, olevan niin onnellinen että tutustuin häneen, ja olen vielä onnellisempi kuin rakastuin. En kadu mitään, en ikinä enää, Louis sanoi ja suljin silmäni. Ymmärrän tuskasi Louis, olit padonnut kaikki asiat sisällesi ja jäädyttänyt sydämesi jälleen, mutta pidit Lyciandran sydämessäsi, et voinut unohtaa… Koska hän oli elämäsi tärkein asia, tunsit kuuluvasi johonkin. Pidä siitä kiinni, toivon… Avasin silmäni ja katsahdin kattoon. Toivon että saatte vielä toisenne.


- Tulkaa toki käymään uudelleen! Elegard huusi linnan rappusilta ja hymyillen iloisesti.
- Tietysti, Eal huusi takaisin ja hymyili minulle. Etsin silmilläni Louisia mutten nähnyt häntä missään, harmi, olisin halunnut hyvästellä. Lähdimme metsään… Puolessa välissä matkaa hätkähdin ja katsahdin metsään jatkaen samalla kävelyäni. Puiden keskellä oli hahmo joka liikkui vierelläni, vaikkei edes itse kulkenutkaan. Louis tuijotti minua ja minä häntä. Kohta hän hymyili lämpimästi ja erilaisesti kuin ennen, ja tuntui sanovan… Kiitos ja rohkeutta sinulle Draguel… Hymyilin hänelle kunnes seuraavan puun kohdalla Louis katosi. Tiirailin metsään jos vaikka olisin vielä nähnyt häntä, turhaa, Louis oli kadonnut.
- Draguel? Mikä hätänä? Eal kysyi ja katsahdin häneen.
- Öh, ei mikään. Mennään vain, sanoin ja menin hänen viereensä ja otinkin Ealin kädestä kiinni. Siihen Eal vastasi ihmettelevällä katseella mutta hymyili pian ja veti minua lähemmäs. Muuta en halua tietää, katsahdin Ealiin joka hymyili minulle… En muuta kuin sen että sinä rakastat minua…
”Eal herra!” Koehro huudahti Erivampin rajalla. Katsahdin vielä metsään kun Eal nousi kotkansa selkään. Minä toivon Louis… Toivon sinulle ja Lyciandralle kaikkea hyvää… Katsahdin Ealiin ja kiiruhdin hänen taaksensa, ja nousimme Poseedin kansa ilmaan kohti Carukia.
”Menemmekö… Nyt… … Takaisin?” Kuulin Darwenin kysyvän ja hymyilin. Kyllä, menemme, ajattelin ja hymyilin hieman lämpimämmin.
”Hyvä… En olisi… … Jaksanut… … Tuolla enää… … Kauempaa… Vaikka siellä… … Onkin mukavan… Pimeää…” Darwen meditoi ja sai minut naurahtamaan.


Katselin parveketta pitkään. Huokaisin ja olinkin jo kääntymässä mutta pysähdyin. En pakene, ajattelin ja hyppäsi parvekkeelle. Nousin seisomaan ja katsahdin valtaisiin lasioviin. Auringonvalo häiritsi hieman mutten välittänyt, en katuisi enää, en kääntyisi enää ikinä. Menin lasiovien luokse ja olin jo aikeissani koputtaa mutta käteni puristui tiukkaan nyrkkiin ja vedin sen pois ovien luona. Olen pelkuri… Ehkä pelkään sitä ettei hän halua minua enää. Entä jos hänellä on jo joku toinen? Säpsähdin, mitä tekisin, menisinkö ja tappaisin sen miehen… Vai olisinko iloinen siitä että hän olisi päässyt ylitseni. Kännyin ja menin kauemmas ovista. Ehkä on parempi että palaan Erivamppiin… Käännyin kun kuulin ovien avautuvan. Nuori nainen seisoi ovella suurin vaaleansinisin silmin ja pitkin vaalein hiuksien kanssa. Katse oli hämmentynyt ja täynnä epäuskoa.
- Louis? Hän kysyi ja tunsin murenevani.
- Lyciandra, sanoin ja nielaisin. Hän ei ollut vanhentunut vuottakaan. Hän peitti käsillään suunsa ja silmät kostuivat.
- Louis, hän huudahti ja juoksi luokseni ja sulki minut hellään, hauraaseen syleilyynsä. En osannut reagoida mutta pian painoin hänet itseäni vastan ja syleilin häntä.
- Miksi palasit? Isä lupasi tappaa sinut jos… Suljin Lyciandran suun omallani, ja suutelin häntä hellästi.
- En välitä, repiköön minut palasiksi, minä en välitä, en enää muusta kuin siitä että rakastan sinua ja tulen aina rakastamaan… Sanoin ja Lyciandra hymyili minulle niin kuin aina ennenkin.

Loppu <3

Vastaus:
Oooi. Tuo loppu oli ihana, mutta toisaalta hämäävä, kun kertoja yht'äkkiä vaihtui. Meni hetki, ennen kuin tajusin sen. Mutta, kokonaisuudessaan aivan mahtava tarina, juoneltaan, sen kuljetukselta ja toteutukseltaan.

Yhdyssanavirheitä löysin edelleen muutaman, kuten pikku tyttö - se kirjoitetaan yhteen, ja jotain muutakin tuolla oli, en näin pikaisesti sitä kylläkään tähän muista.

Mutta sitten tähän tarinanpätkään takaisin. Te olette kyllä ylisöpö pari, ja siinä keskivaiheilla tätä pätkää oli se Louisin ja Draguelin keskustelu... Se vain kolahti jotenkin minuun, tuntui kuin se oli olisi olltu suoraan jostain kappaleesta omaa elämääni. Ja se tapa, jolla se oli kirjoitettu, poikkesi ainakn mielestäni jonkin verran muusta tarinasta, mutta positiivisella tavalla. Tapa sai sen erottumaan... Olemaan... luontevampi, kauniinpi. Ei voinut muuta kuin lukea, ei kuullut mitään, ei ajatellut mitään, oli vain siinä hetkessä mukana. Aivan ihanan koskettava.

Sinulle tästä sitten 25 kr ja lohikäärmeenalkusi saakin sitten ½ tasoa.

~Darya

Nimi: Yuki - 10.08.2010 19:23
Hoitsusi: Travis

Heräsin klo 6.00. Mietin, että tämä päivä olisi ehkä hauska. Otin Travisin tyynyjen päältä ja menin keittiöön. Laitoin Travisin sohvalle ja avasin jääkaapin.
-Mitäköhän ottaisin aamupalaksi? HAA! Minä huusin ja otin jääkaapista juuston ja voin Voitelin leivän ja laitoin juustoa leivän päälle.
Juuri kun olin syönyt puoli leipää niin ovikello soi.
-Kukahan siellä on? mietin.
Otin Travisin syliini ja menin eteiseen avaamaan oven. Ovella oli postinkantaja.
-Mitä sinä ovella teet? Sinunhan pitäisi viedä posti postilaatikkoon, Minä sanoin.
-Mutta Tämä paketti ei mahdu postilaatikkoon, postin kantaja nauroi.
Otin postin ja laitoin oven kiinni.
- Pitäisi varmaan avata paketti? kysyin travisilta.
-Mutta ensin pitää syödä leipä, Minä totesin ja kiiruhdin Travis sylissä keittiöön.
-Oletpas sinä painava Travis, minä sanoin.
Kun leipä oli syöty menin avaamaan paketin.
-MITÄ IHMETTÄ! minä huusin.
-Pyyhe. minä sanoin surullisesti Travisille.
-Tässähän on kaksi pyyhettä! sanoin iloisesti Travisille.
- toinen sinulle ja toinen minulle! huusin.
Travisin pyyhe oli punertavanorannssi ja siinä oli lekkejä. Minun pyyhe oli vihreä ja siinä oli ruohoa, puita ja kettu.
-Oi kuinka ihania pyyhkeitä! huusin taas.
-Mennään ihan heti suihkuun. Sanoin Travisille.
Kun olin käynyt suihkussa pesin Travisin.
- Sinua on niin ihana hoitaa vaikka olet velä muna, kuiskasin Neolleni.
Pyyhin Travisin hänen uuteen pyyhkeeseensä ja kuivasin itsenikin.
-Hmm, mitkähän vaatteet pukisin päälleni, Mieteskelin hiljaa.
-Farkut ja valkoinen toppi olisi hyvät Vaatteet täksi päiväksi, sanoin ja otin vaatteet kaapista.
-Nyt mennään ulos lenkille! Huusin innoissani travisille.

Jatkuu...

Vastaus:
Kuten vieraskirjassakin sanoin, ei kukaan voi olla mestari aloittaessaan. Hyvä tämä on, ainakin minun mielestäni, ensimmäiseksi varsinaiseksi hoitotarinaksi.

Elävyyttä tarinaan saa helposti lisäilemällä kuvailua, vastaamalla esimerkiksi kysymyksiin mitä näet, millainen sää on, mitä ajattelet tilanteista, millaisia kohtaamasi henkilöt ovat ja niin edelleen - kysymyksiä on miljoonia.
Sen lisäksi suosittelen lukemaan tarinan lävitse ennen lähettämistä, ja tarkistaa esimerkiksi pisteet, pilkut, isot alkukirjaimet. Toistuva, pieni kieliopillinen virhe tuolla on isojen alkukirjaimien käyttö, esimerkiksi sanoissa Minä, Voitelin... Nuo eivät ole järjestyksessä.

Mutta kuten sanottu, hieno tarina ensimmäiseksi tarinanpätkäksi.

Ja muuten, Travis osaa hieman kommunikoida telepaattisesti, eli mielessä puhumalla. Tämä taito karttuu, kun sitä harjoitellaan. Se kuitenkin kuulee tavallisen puheen, muttei itse osaa puhua, kommunikoi sen sijaan telepatialla.

Mutta nyt viimein sitten siihen rahaan; sinulle siis tästä aloituksesta 10 kr.

~Darya

Nimi: Draguel - 10.08.2010 17:27
Hoitsusi: Dargen Waramir / Darwen

Jatkuu…
- Riisuu paitasi tyttö, Elegard sanoi ja hätkähdin.
- Anteeksi, tiuskaisin ja Eal tuli väliimme vihaisena.
- Sitä en salli, hän sanoi ja vampyyrikuningas naurahti.
- Tahdotko saada vastauksen vai et? Elegard kysyi ja Poseed tuntui murahtavan. Eal ei liikahtanutkaan, vaan piti vihaisen katseensa Elegardissa. Louis nousi istuimeltaan ja tuli isänsä luokse.
- Olet mukava poika Aelundlin, tahdon vain nähdä syntymä merkin tytön alaselässä, Elegard sanoi ja salissa olevat vampyyrit sähähtelivät. Muutama muuntautuvat jopa susiksi.
- Hänen nimensä on Draguel, Eal ärähti ja katsahdin häneen. Elegard huokaisi ja katsahti poikaansa. Louis alkoi lähestyä minua kohti mutta Eal meni väliin. Louis sähähti niin että suun hampaat näkyivät, kulmahampaat osuivat ikävästi silmiini. Poseed otti minut eteensä ja laittoi miekkansa eteeni, suojaksi. Eal piti pelottavan vihaisen katseen Louisissa joka kallisti hitaasti päätään pelottava hymy huulillaan. Kohta Louis katosi Ealin edestä. Hämmennyin Poseedin kanssa mutta ennen kuin ehdimme edes tajuta mitä tapahtui, Eal lensi maahan vatsalleen ja Poseed miltein ovelle minkä jälkeen joku iski minut kasvot edellä seinää vasten.
- Eikö tuo ollut hieman lian kova kouraista Louis? Kuulin Elegard kysyvän, en kyennyt kääntymään, joku piti kylmät kätensä käsissäni, saaden minut liikkumattomaksi.
- Anteeksi, isä, kuulin sanat korvani vieressä. Sain käännettyä päätäni sen verran että näin Louisin hymyilevät kasvot ja kellertävät silmät.
- Draguelhan se oli? Louis kuiskasi korvaani ja laittoi kasvonsa aivan omieni viereen. Värähdin, hänen kasvoistaan hehkasi kylmää ilmaa. En vastannut vaan käänsin päätäni poispäin Louisista.
- Olet niin kylmä, sain sanottua, pieni muotoisessa kauhussani. Käsiäni palelsi. Louis naurahti hiljaa ja käänsi toisella kädellään kasvonsa minua päin.
- Tahtoisitko lämmittää minua? Hän kysyi ja hymyili ärsyttävästi. Hätkähdin ja katsahdin pieni punakasvoillani poispäin hänestä. Louis kurotti kasvojaan lähemmäs kaulaani ja sydämeni iski lujempaa kauhusta. Kuulin Louisin huokaavan nautinnollisesti.
- Veresi kiivaus, kiihottaa minua Draguel, sinuna en löisi turhan lujaa kaunista sydäntäsi, saatan vielä innostua, kuulin hänen kuiskaavan ja tuntiessa kylmän nuolaisun kaulallani suljin silmäni. En ollut eläissäni pelännyt näin, ja silti. Katsahdin Louisiin joka hymyili minulle. Silti en käsitä tuota toista tunnetta pelon takana.
- Louis, se merkki, Elegardin sanat sai Louisin jälleen pois kasvojeni läheltä. Kuulin Ealin ärähtävän, ymmärsin miksi. Tuntiessani käden lantiollani hätkähdin. Tunsin paitani nousevan ja kylmän käden, pitkine kynsineen hyväilevän alaselkääni. Kohta käsi pysähtyi ja kaikkosi iholtani. Seuraavaksi minut käännettiin ja kohtasin Louisin hymyn.
- Valittu, hän sanoi ja otti leuastani kiinni ja tuli lähemmäs.
- Sait juuri sydämeni lyömään kerran, Louis kuiskasi ja antoi suukon poskelleni. Suljin silmäni, täällä kertaa hurmiossa. Oletettuani kylmät väreet tuottavat huulet sainkin viileän hellän kosketuksen ja kihelmöi ihollani. Louis irrotti minusta ja juoksin heti Ealin luo joka olikin jo noussut seisomaan jotenkuten. Otin vastaan hänen horjahduksensa, isku taisi olla pahempi kuin miltä oli näyttänyt. Ealin kasvoilla oli vähintään niin kovan tuskan ilme kuin Poseedilla joka ei ollut päässyt edes istumaan.
- Voi ei, oletko kunnossa? Kysyin ja katsahdin hädissäni Ealiin jonka silmät leiskuivat punertavan oranssina. Ealin kasvoilla oleva tuska kaikkosi huoleeni.
- Ei tämä mitään, sinä? Hän kysyi ja kääntyi minua päin ja suoristi selkäänsä. Eal ojensi kättään ja kosketti poskeani. Hänen lämpönsä rauhoitti minua.
- Nyt ole, sanoin ja hymyilin samalla kun otin Ealin kädestä kiinni ja pidin hänen kätensä poskellani. Minä ja Eal katsahdimme Elegardiin samalla kun Poseed laahautui luoksemme. Louis oli hänen luonaan ja seisoi täsmälleen hänen vieressään selkä meitä päin. Elegard piti katseensa minussa kunnes hymyili ja kääntyi seinän vierellä olevien vampyyrien puoleen.
- Hyvät herrat, arvon rouvat ja neidit, Elegard kuulutti ja levitti kätensä minua päin.
- Olemme viimein saaneet Valittumme, Hän kuulutti, enkä ollut varma kumpi yllättyi enemmän, minä vai Eal. Katsahdin häneen kysyvästi.
- Mikä Valittu? Kysyin mutta Eal piti oudon tuijotuksensa minussa. Poseed perääntyi ja polvistui eteeni pitäen katseensa maassa, muutama vampyyri teki samoin. Louis katsahti minuun outo kiilto silmissään. Elegard hymyili ja piti myös katseensa minussa. Katselin ihmeissäni ympärilleni, tuntui että kaikki muut tiesivät mitä tämä Valittu sana tarkoitti, paitsi minä.
”Sitä… … Se... … Siis oli” Kuulin Darwenin sanovan ja katsahdin laukkuun. Sekin…
- Olette varmasti väsyneitä matkasta, jääkää toki hetkeksi vieraaksemme, Elegard sanoi hymyillen, minulle. Louis katsahti isäänsä minkä jälkeen minuun. Eal ei vastannut, piti vain hämmentyneen katseensa minussa. Niiasin kevyesti Elegardille joka nyökkäsi lämpimästi. Louis tuli luoksemme ja pyysi seuraamaan häntä. Poseed nousi ja kulki vierellämme kun poistumme Ealin kanssa valtaisasta salista…


Hiljaisuus vihloi korviani ja pelko piti minut hereillä. Seisoin suuren ikkunan luona ja katselin kuunvalon valkaisemaa metsämaisemaa. Oli niin hiljaista että, ettei kaikki ollut kohdillaan. Metsä ei liikkunut, tuulta ei ollut, eikä mikään puiden seassa elänyt. Asiaa ei helpottanut tietoisuus siitä että oli samassa talossa tuhansien vampyyrien kanssa, etenkin kun Eal ja Poseed oli laitettu nukkumaan niin kauas minusta. Ainoa turvani oli Darwen… Ja sekin oli munassa. Huokaisin ja kosketin ikkunaa kädelläni. Se oli kylmä ja tuntui entistäkin, vangitsevalta. Tämä paikka kylmäsi, se erosi niin paljon Carukista… Vavahdin kuullessani narahduksen käytävältä. Kännyin ja katsahdin kuun valaisemaan huoneeseen. Ei mitään. Huokaisin omalle typeryydelle, vampyyrit osaavat kulkea äänettömästi. Katsahdin jälleen ulos ikkunasta. Hiljaisuus jatkui… Mutta nyt jokin oli muuttunut. Metsässä liikkui jotain ja välillä kellertävät silmät välkähtivät puiden välissä, kuten myös valkoisten raateluhampaiden rivistö. Kuullessani kylmää ulvontaa peruutin sisemmälle, huoneeseen.
- Ihmissusia, kuiskasin ja hätkähdin törmätessäni johonkin pehmeään. Olin huutamaisillani mutta sain pidätetyksi huutoni. Katsahdin takanani olevaan olentoon.
- Louis? Sanoin kysyvästi ja menin kauemmas vampyyristä. Hän hymyili minulle oudosti.
- Ajattelin että ehkä olet nälkäinen? Louis sanoi ja kääntyi kohti ovea ja menikin ulos. Jäin hölmistyneenä tuijottamaan hänen peräänsä. Lopulta lähdin hänen peräänsä epäröimättä sen enempää.

Käytävä oli autio ja kynttilöillä valaistu, myös täydenkuun vaalea kajo tuli käytävään ikkunoista, mutta se loi vain pelottavamman tunnelman. Kävelin Louisin perässä, emme sanoneet ja hiljaisuus painoi minua joka askeleella lähemmäs lattiaa. Ulvonta sai minut kiihdyttämään vauhtiani hieman lähemmäs Louisia, pidin tosin pienen välimatkan, eihän sitä tiedä mitä tuo… Hätkähdin kun Louis veti minut syleilyynsä ja piti katseensa minussa.
- Irti minusta! Huudahdin ja ihmettelin, miksi hän yhtäkkiä hyökkäsi kimppuuni.
- Oletko koskaan miettinyt miksi Eal on niin kiintynyt sinuun? Louis sanoi ja jähmetyin, mitähän tarkoitti?
- Etkö ole koskaan ihmetellyt hänen ylimaallista suojelu viettiään? Hän lisäsi ja katsahdin vampyyrin kysyvästi.
- Minkä takia, hän rakastaisi sinua, hänhän ei voi jakaa elämäänsä olennon kanssa joka kuolee ennen aikojaan, eikä hän voi sille mitään, mitä sinussa on mitä hän haluaisi? Louis kysyi ja katsahdin lattialle.
- Miksi hän toi sinut tänne vaikka tiesi sen olevan äärimmäisen varomatonta, joku meikäläisistä saattaisi innostua, Louis lisäsi ja hiveli sormillaan kaulaukkoani.
- Miksei hän ollut kertonut sinulle että tietää… Sinun olevan valittu? Louis kysyi ja kauhistuin. Mitä hän tarkoitti? Katsahdin Louisiin, mitä hän tarkoitti?!
- Hän tahtoo sinut vain koska olet valittu, Louisin sanat iskivät kipeämmin kuin miekka vatsan lävistämänä. Työnsin Louisin pois ja pidin järkyttyneen katseeni hänessä. Se ei ollut totta, painotin joka sanaa itselleni, mutta silti, olin vaipumaisillani onnettomaan epätoivoon.
- Eal ei ole sellainen, sanoin vastaan, en tahtonut uskoa sitä.
- Hän on tiennyt merkistä syntymästäsi asti ja on aina kulkenut vierelläsi, eikö? Louis kysyi ja käveli keskemmälle käytävää.
- On mutta…
- Niin, hän kulki vierelläsi vain jotta sinä kiintyisit häneen.
- Mitä Eal siitä hyötyisi?
- … Julkisuutta ja kunniaa valitun rakastettuna, Louis sanoi ja säpsähdin. Ei Eal voisi, vai… Minuun sattui, otin käsilläni vatsastani kiinni ja nytkähdin. Voin pahoin… Olisiko Eal vain valehdellut tunteitaan? Kaikki hänen sanansa vain valhetta? En voisi uskoa sitä… Mutta kaikki nuo asiat, olisivat niin täsmää siihen että Eal… Hengähdin ja purin hampaani yhteen. Ja minä niin rakastuin häneen, katsahdin lattiaan ja pidätin kyyneleitäni. Louis tuli luokseni ja nosti katseeni kasvoihinsa.
- Voit aloittaa alusta… Vaikka kanssani? Louis sanoi ja hätkähdin. Läppäsin hänen kätensä kasvoiltani ja astuin taaksepäin.
- En ikinä, sanoin, kännyin ja lähdin juoksemaan pitkin käytävää poispäin Louisista. En tiennyt mitä uskoa, mutta minun täytyi paeta. Suljin silmäni ja jatkoin juoksuani. Tuntiessani törmääväni johon kuhun avasin silmäni… Ja jähmetyin. Eal katseli minua kysyvästi, pitäen samalla selästäni kiinni, jotten tipahtaisi lattialle.
- Eal, sain sanottua, kunnes jähmetyin kuulleistani sanoista. Julkisuutta ja kunniaa valitun rakastettuna, hätkähdin ja työnsin Ealin pois luotani. Poika katsahti minuun entistä kysyvämmin.
- Mitä nyt? Hän kysyi ja tuli lähemmäs minua ojentaen käsiään.
- Älä koske minuun, huudahdin ja katsahdin tuskissani lattiaan. Eal kylmeni ja jähmettyi. Seisoimme käytävällä hiljaa, minä pidätellen kyyneleitäni ja Eal tuijottaen minua pelokkaan hämmentyneenä.
- Mikset kertonut että olen valittu, mikset maininnut asiasta? Kysyin mutta pidin katseeni lattiassa. Eal oli vaiti
- Tahdoin suojella sinua, hän sanoi ääni hiljaa väristen.
- Miltä?
- Pelolta, jos olisit saanut tietää heti, ilman että olisin varma asiasta, olisit varmasti pelännyt kohtaloasi, Eal sanoi ja tuntui huokaavan.
- En ymmärrä, miksi olit aina vierelläni, miksi sinun piti aina suojella, miksi sinä sait minut ra… Vaikenin ja suljin silmäni tuskissani. Eal oli vaiti.
- Halusit minut vain omaksesi, koska olin valittu, se ei ollut kysymys. Samalla Eal hätkähti ja iski minut seinää vasten. Pidin pelokkaan katseeni hänessä. Eal oli peittänyt kasvonsa etuhiuksillaan, enkä nähnyt hänen kasvojaan.
- Kuinka voit… Eal sopersi ja katsahti minuun.
- Kuinka voit luulla noin? Hän huudahti ja hämmennyin, en ollut nähnyt häntä ennen tällaisena. Oli hetken hiljaisuus minkä Ealin onneton ääni rikkoi.
- Miksikö? Miksikö olin vierelläsi alusta asti? Miksikö suojelin sinua kaikelta? Eal sanoi ja piti onnettoman katseensa jaloissani, minkä hän kuitenkin nosti hitaasti silmiini.
- Koska minä oli niin luomissani, et ollut kaunis vain ulkoa, vaan myös sisältä. Kun vain kutsuit nimeäni, tunsin ettei kukaan muu kykenisi samaan… Hiljaisuus puristi minua ja näin kuinka Eal kokosi itsensä ja…
- Rakastan sinua, hän sanoi ja tuli hieman lähemmäs minua.
- Siksi koska sinä olet minun Savajunini, Eal sanoi ja näin hänen kasvoillaan kevyen punan.
- Mikä se on? Kysyin ja yritin olla punastumatta itsekin.
- Henkilö jonka kanssa vietetään alun ensi sekunti ja ikuisuuden viimeinen minuutti. Ihminen johon haltija rakastuu heti tämän syntymän jälkeen, Eal sanoi ja sai minut punastumaan.
- Draguel, hän otti käsivarsistani kiinni ja veti minua itseään päin.
- Tahdoin vain että tiedät… Rakastan sinua, Eal sanoi ja irrotti minusta. Kun katselin hänen peräänsä, vapauduin kaikista, epävarmuuden kahleista ja kykenin juoksemaan hänen peräänsä, mielessäni liikkuvin sanoin. Jos nyt päästän irti, en saa enää koskaan kiinni.
- Eal, huudahdin ja poika kääntyi katsomaan minua. Kirjaimellisesti hyppäsin hänen kaulalleen suudellen häntä samalla. Eal Horjahti mutta sai tasapainonsa takaisin. Pidin silmäni kiinni enkä irrottanut hänestä… En enää… Eal oli yllättynyt ja jähmettynyt, mutta tuntiessani hänen kietovan kätensä ympärilleni ja vastaavan suudelmaan rentouduin. Kädelläni tunsin jonkin kostean ja kylmän, mutten välittänyt. Pian erkanin ja pidin punastuneen katseeni pojassa joka katseli minua niin erilaisesti kuin yleensä.
- Olen odottanut… Niin kauan… Eal syleili minua ja hautasi kasvonsa hiuksiini. Halasin häntä takaisin ja hymyilin. Niin minäkin Eal, ajattelin ja suljin silmäni…

Jatkuu...

Vastaus:
Hahaaa, noniin, nyt olen ainakin tietävinäni, mikä on savajuni. Tuo tunnelma tekstistä välittyi ihanan... voimakkaasti. Koko ajan oli tavallaan samalla aaltopituudella kanssasi, koko ajan tiesi, missä mentiin. Ja kun Louis sai aikaan sen epätoivon, sen... surullisuuden, se tunne päätyi tänne asti. Oli sellainen "ei - ei - tuo ei saa olla totta..." - tyylinen fiilinki.

Ja kun Eal kertoi savajunista <3

Olette kieltämättä söpö pari. Tarina herätti jälleen uusia kysymyksiä, joihin varmaankin vastauksen saa seuraavissa osissa, ja tämä vastasi kysymyksiin, mutta... jätti samalla asioita auki, kerronnassakin. Mutta aukot olivat kohdissa, joita mieli itse täydentää, joten kokonaisuus oli jälleen kerran hieno.

Ja jatkoa jään jälleen odottelemaan. Itsestäänselvästi.

Sinulle tästä 25 kr.

~Darya

Nimi: Draguel - 01.08.2010 21:32
Hoitsusi: Dargen Waramir / Darwen

<b> Muuta en halua tietää </b>

Pidin vihaisen katseeni poispäin Ealista samalla ottaen paremman otteen Poseedista. Tuntui jotenkin lapselliselta pitää mykkäkoulua, mutta minulla oli hyvä syy siihen. Herra ylisuojeleva olisi voinut edes mainita vampyyreistä, mutta ei, yritti vain vääristää totuutta. Olimme matkalla Kryptopiaan, lensin Papayun selässä, Poseedin takana, alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen. Tavallaan se oli kosto, mutten juuri nyt jaksanut Ealin epätoivoisia selityksiä, miksei hän ollut kertonut minulle vampyyreistä. Huokaisin ja otin paremman otteen Poseedista. Yksi syy oli myös että halusin kokeilla olla lohikäärmeen selässä.
- Pidän tavasta jolla pitelet minua, Poseed sanoi yllättäen ja katsahti minuun flirttailevasti hymyillen. Huomasin Ealin katsahtavan meihin Koehron selästä. Löysäsin hieman puristustani ja punastuin.
- Anteeksi, sain soperrettua. Poseed naurahti ja katsahti jälleen eteenpäin.
- En minä sitä noin tarkoittanut, tarkoitin sitä tosissani, Poseed sanoi ja hymyilin. Tunsin kylmän katseen minussa ja Poseedissa, minun tarvinnut edes tarkistaa mistä tuo kylmä viima tuli. Kiedoin käteni tiukasti Poseedin ympärille ja painoin pääni hänen selkäänsä vasten.
- Näinkö? Kysyin leikillisesti ja Poseed katsahti minuun hätääntyneen kysyvästi. Kohta hän hymyili ja ravisti päätään.
- Tahdot todella että Eal repii pääni paljain käsin, hän sanoi ja keskittyi jälleen ohjaamiseen.
- Olkoon vain mustasukkainen, oma on vikansa, sanoin ja tuhahdin.
- Hän vain pelkäsi puolestasi, Poseed sanoi ja käänsi päätään minua kohti.
- Hän olisi silti voinut kertoa vampyyreistä, olisin osannut odottaa sitä, sanoin vihaisesti mutta samalla surullisesti.
- Toki olen iloinen että hän on huolissaan minusta, olen kokenut niin paljon niin lyhyessä ajassa, mutta silti, ei minulle tarvitse olla kertomatta asioiden todellista kantaa, sanoin ja huokaisin. Poseed oli vaiti ja kuunteli mitä minulla oli sanottavana.
- En olisi pelännyt niin paljon kuin nyt, sanoin ja suljin silmäni. Tuuli puhalsi tavallista kovemmin, mutta samalla rauhoittavasti. Aurinko paistoi vielä, emme olleet vielä tulleet Kryptopian alueelle.
- Sinun ei tarvitse huolehtia, Poseed sanoi ja käänsin katseensa akunnolla minuun.
- Eal tappaisi vuoksesi, Poseed sanoi ja hymyili. Katsoin häntä hetken minkä jälkeen katsahdin Ealiin. Tämän onneton katse Koehron niskaan, sai minut surulliseksi.
- Tahtoisin puhua hänelle, sanoin ja irrotin otteeni Poseedista.
- Heh, ei onnistu muru, jos hyppäät kuolet ja sitten vasta Eal minut repiikin palasiksi, Poseed sanoi ja huokaisin. Pidin katseeni Ealissa, hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, ja näin suipot haltian korvat viimein kunnolla, kauniit topaasin väriset silmät, vaalean ihon ja muutenkin kauniit veistosmaiset kasvot. Poseed naurahti ja hätkähdin.
- Mitä?
- Ei mitään, tiedän vain mitä tuo ilme merkitsee, Poseed sanoi ja hymyili. Katsahdin Ealiin uudelleen, nyt hän piti katseensa minussa. Käänsin katseeni, sillä en halunnut Ealin näkevän, hymyileviä, punastuneita kasvojani.

Piinallinen pimeys oli ahdistavaa, etenkin käveli metsässä joiden puut olivat puolikuolleita ja haalea usva liikkui puiden lomassa kuin aaveet. Kiedoin käteni lujemmin Ealin käsi varteen ja katselin peloissani metsään jossa tuntui olevan liikettä, muttei silti mitään.
- Olen ilahtunut että voit antaa minulle anteeksi, Eal sanoi ja pyöräytin silmiä päässäni.
- Älä aloita, sanoi ja hätkähdin. Metsän keskellä näkyi, valkoiseen kaapuun pukeutunut nainen joka katseli minua elottomin valkoisin silmin.
- Mikä tuo on? Kysyin ja pysähdyin. Poseed ja Eal katsahtivat metsään kysyvästi.
- Niin mikä?
- Tuo valkopukuinen nainen, sanoin ja irrotin otettani Ealista. Nainen ojensi kättään minua kohti ja tunsin veto mennä hänen luokseen. Eal kuitenkin laittoi kätensä silmieni eteen, tuoden minut takaisin nykyhetkeen.
- Luultavasti, Haamutar, sielu joka syö elävien olentojen elämän, kykeneväkseen kulkemaa maanpäällä kauemmin. Älä koskaan katso niitä silmiin, sillä muuten menetän elämäsi, Eal sanoi ja katsahdin metsään, kun hän vihdoin laski kätensä. En nähnyt mitään.
- Kaikki tässä maassa tahtoo vähintäänkin satuttaa sinua, suuri osa tappaa, Haamutar ja Ihmissudet ovat vain osa niistä.
- Mutta eivätkö ihmissudet ilmesty vain täyden kuun aikaan? Sanoin kysyvästi. Eal ja Poseed nyökkäsivät.
- Täällä on ikuinen yö ja ikuinen täysikuu, Poseed sanoi ja hätkähdin. Katsoin taivaalle, aivan kuin mustat pilvet olisivat virallisen taivaan edessä, mutta samalla se näytti tähdettömältä taivaalta. Säpsähdin un kuulin oudon murahduksen minkä jälkeen kaukaa kuului karmivaa, samalla kaunista ulvontaa. Metsään tuli outoa sinertävän valkoista kajoa.
- Hitto, Poseed sanoi ja otti vasemman puoleisen miekkansa. Terä osa ei ollut samanlainen kuin tavallisissa miekoissa. Se oli tehty pelkästä hopeasta. Eal otti oman samanlaisen miekkansa ja otti toisella kädellään kädestäni kiinni.
- Mennään, hän sanoi ja lähdimme lujaan juoksuun metsän läpi. Nenääni tarttui ikävästi, märän koira ja mädäntyneen ruumiin haju. Murahtelua ja haukahduksia alkoi kuulua takaamme ja Poseed pysähtyi.
- POSEED! Eal huudahti ja pysähtyi itsekin. Kohta olin poikien välissä ja nämä osoittivat miekoillaan metsään katse villisti ympäri ympäristöä tutkien. Oli aivan hiljaista, lukuun ottamatta satunnaisen korpin rääkynää kilometrien päässä. Seisoin pelokkaasti Poseedin ja Ealin välissä, tavallaan oli haltioissani, saisin ehkä nähdä ihmissuden, mutta taas, kun ajattelin… Olisin iloinen jos en näkisi niitä. Hiljaista murahtelua kuului metsästä ja kohta ympärillämme oli noin kaksimetrisiä kahdella jalalla seisovia kyyryselkäisiä susihahmoja. Hätkähdin ja menin lähemmäs Ealia, sain katsekontaktin yhdeltä tumman harmaalta susihahmolta. Verenhimo ja tyhjyys loistivat katseesta. Mutta silti, jokin niissä ei pelottanut minua, kai se oli inhimillisyys jonka antoi ihmisparka, joka kirouksen takia muuttuisi täydenkuun aikaan ihmissudeksi.
- Jokin ei täsmää, Poseed sanoi ja hätkähdin.
- Laske miekkasi, ne eivät hyökkää, Eal sanoi ja pisti miekkansa koteloonsa, pitäen katseensa samalla kivi polulla, aivan kuin seuraisi katseellaan jotakuta. Poseed tuhahti ja laski miekkaansa alas, ei tosin pistänyt sitä vielä pois. Katsoin samaan suuntaan Ealin kanssa, odottaen jota kuta, ihmissusien ympäröimänä. Kohta näinkin usvan läpi kävelevän, mustaviittaisen hahmon.
- Aelundlin ja Poseed, mikä ihana yllätys, kuului kaunis mutta samalla pelottava, kylmä ääni ja hahmo tuli kunnolla eteemme. Hahmo oli nuori mies, jolla oli pitkät siniset, miltein mustat hiukset, joita hän näytti pitävän poninhännällä. Hän oli pukeutunut, valkoiseen napitettavaan paitaan jonka päällä hän piti mustaa takkia, hänen yllään oli myös musta viitta ja mustat housut. Silmät olivat kellertävät ja pupillit kuin kissalla, ja hänen ihonsa oli kalmankalpea. Kun poika hymyili, kulmahampaiden päätä näkyivät suupielistä. En ollut peloissani, pikemminkin haltioissani. Tiesin kysymättäkin että tämä nuori mies oli vampyyri… Hänen kasvojensa kauneus veti vertoja jopa Ealille.
- Louis White… Eal sanoi ja Poseed tuli veljensä viereen.
- Tämä on erittäin suurenmoista, isäni varmasti ilahtuu veljenpoikien vierailusta. Itseänikin kiinnosta kovasti, saada tietää asiastanne, kun kerran tänne asti tulitte, Louis sanoi ja katsahti minuun hymy huulillaan. Louisilla oli erikoinen aksentti, jotenkin, hidas, painostava ja samalla pelottava sekä kaunis.
- No kappas, Louis sanoi ja silmien väri vaihtui keltaisista punertavan oranssiin.
- Ihmistyttö, hän lisäsi ja tuli luokseni. Louis ojensi kättään minua kohti, edelleen hymyillen. Poseed piti silmänsä visusti Louisissa mutta Eal katseli minua. Epäröin ja katsahdin kysyvästi Ealiin. Hän nyökkäsi ja uskaltauduin laskemaan käteni Louisin kädelle. Tämän hymy muuttui hieman innokkaammaksi mutta oli silti rauhallinen. Hän veti valkoisen hansikkaan kädestäni, pitäen samalla katseen silmissäni. Kun tunsin paljaan ihoni koskettavan Louisin kättä, säpsähdin. Hän oli niin kylmä, kosketus kihelmöi ja tuntui kuin hänen kädessään olisi ollut neuloja jotka porautuivat sormiini kivuliaasti. Louis nosti kättäni ja antoi pitkän suudelman kämmenelleni. Kosketus oli huumaava, kuin huumetta suoraan suoneen. Se ei sattunut, pikeeminkin hyväili ihoani, aivan kuin siihen olisi tullut tarve. Sain vielä tuntea jäätävän hengityksen kädelläni kun Louis, ryhdistäytyi ja irrotti kädestäni, ojentaen samalla hansikkaani takaisin.
- Kiehtovaa, hän sanoi ja kääntyi. Eal katsahti minuun peloissaan kun Poseed lähti Louisin perään.
- Mikä on vointisi, hän kysyi. Tuijotin vain Louisin selkää.
- Mitä mahtavin, sain sanottua. Eal otti käteni omaansa ja lähti vetämän minua Poseedin ja Louisin perään, ihmissudet kiltisti perässämme. Metsä loppui ja edessämme näkyi korkeahko vuori. Vuoren huipulla oli valtaisa linnamainen rakennus.
- Terve tuloa vampyyrien valtakuntaan, Eal sanoi ja katsahdin ympärilleni. Linnan ympärillä oli taloja, kaikki olivat hieman huonossa kunnossa. Lähdimme kävelemään kaupungin läpi.
- Pysy lähelläni, Eal sanoi ja kiedoin käteni hänen käsivartensa ympärille. En katsonut eteeni vaan tutkailin kaupungin asukkaita. Kaikilla oli kalmankalpeat, ja heillä oli päällään, ei kovinkaan hienoja, melkein kuin maanviljelijöiden vaatteita. Joidenkin talojen pihoilla istui lapsia jotka katsahtivat minuun kylmästi, mutta samalla uhkaavasti. Linna lähestyi ja vampyyri kansa jäi taaksemme. Linna oli kolkko, mutta samalla hienostunut. Kynttilöitä paloi siellä täällä, seinillä oli paljon maaluksia ja jossain paikoissa oli valtaisia sudennäköisiä patsaita. Jatkoimme matkaamme eteisen läpi suurille mustille oville, jotka aukenivat automaattisesti Louisin edessä. Astuimme sisään valtaisaan saliin, jonka seinustoilla seisoi vampyyrejä. Kaikki katsahtivat meihin. Eal, Poseed ja minä, jäimme ovien eteen samalla kun Louis meni edessämme olevalle korokkeelle ja meni sanomaan jotain keskimmäisessä tuolissa istuvalle miehelle, minkä jälkeen istahti miehen oikean puoleiselle tuolille. Pian keskimmäisessä tuolissa istuva mies nousi ja levitti kätensä.
- Aelundlin Crystal, hän sanoi ystävällisesti. Eal laski päätään kumarruksesi miehelle.
- Hän on isäni isoveli Elegard White Crystal, Eal kuiskasi ja lähdimme kävelemään Elegardia kohti kohti. Miehellä oli mustat puolipitkät hiukset joita hän piti ponin hänelle. Silmät olivat myös kellertävät kissamaiset. Hän oli pukeutunut mustaan kaapuun jonka helma oli valtaisa, samoin kaavun hihojen suuaukot. Eal jätti minut Poseedin luokse ja meni Elegardin eteen. Tämä hymyili ja laskeutui korokkeelta.
- Mikä tuo sinut tänne? Hän kysyi hymyillen Ealilta joka huokaisi ja katsahti minuun.
- Isä sanoit että sinä tietäisit, Eal sanoi mutta Elegard ei irrottanut hämmentynyttä katsettaan minusta.
- Tule lähemmäs tyttö, Elegard sanoi ja ojensi kättänsä minua kohti.
- Mene, älä huoli, Poseed kuiskasi ja työnsi minua eteenpäin. Menin Ealin vireen ja niiasin Elegardille.
- Aistin sinussa puhtautta, neiti…? Elegard katsahti minuun kysyvästi.
- Draguel, sanoin nopeasti, Eal tuntui jännittyvän.
- Kaunis nimi, keneltä?
- Isältäni, sanoin hieman ihmeissäni, ensimmäinen joka sanoi nimeäni kauniiksi. Elegard hymyili ja nyökkäsi.
- Tiedätkö itse miksi sinut on tuotu tänne? Elegard kysyi ja huokaisin.
- En ole aivan varma… Elegard katsahti kysyvästi Ealiin.
- Tahdon varmistuksen asiasta, Eal sanoi ja lisäsi jotain haltia kiellä. Elegardin kasvot muuttuivat elottomiksi hämmennyksestä. Hän siirsi epäuskovan katseensa minuun.
- Mielenkiintoista, Elegard sanoi ja hymyili leveästi.

Jatkuu...

Vastaus:
Aina, joka ainut kerta tuo, mihin kohtaan tarinan jätät... *iso huokaus* Juuri kun tuntuu siltä, että jokin asia selviää, niin sitten tarina loppuukin jo. Siihen on juuri ehtinyt uppoutua täysin, kuulematta enää mitään, ja sitten... loppu. Jatkuu jälleen.

No, jälleen yksi syy jäädä jatkoa odottelemaan. Ja todellakin odottelen sitä jatkoa ^^

Tarina herätti taas lisää kysymyksiä, mutta toisaalta vastasi joihinkin, täydensi taas edellistä osaa, ja jatkoi siitä mihin se jäi. On mukavaa, ettei tarinaan jää suuria aikahyppytaukoja, vaan se etenee tasaisesti, vaikkei kaikkea aina kerrotakaan.

Tykkäsin taas näistäkin pätkistä.

Sinulle 50 kr, Dargenille taso.

~Darya

Nimi: Draguel - 01.08.2010 03:09
Hoitsusi: Dargen Waramir / Darwen

Jatkuu…

- Mitä tuo oli? Kysyin Sireniltä joka hoiperteli istumaan yhdelle ruokapöydän tuolille.
- Mikä? Siren kysyi onnettomana, ääni väristen.
- Sinun ja Hadajun pelko sekä Ealin ja Poseedin inho, Sanoin ja istahdin Sirenin viereiselle tuolille. Siren oli vaiti ja katsahti ulos ikkunasta.
- Silloin oli kevät… Siren aloitti ja sulki silmänsä.
- Hadaju ja Poseed ovat aina olleet läheisiä mutta jokin heidän välillään oli muuttunut, he vain tuijottivat toisiaan ja Poseed piti usein Hadajua sylissään. Eal ymmärsi heitä, sitä ei ehkä huomaa, mutta Eal todella ymmärtää veljiään ja tahtoo olla heidän tukenaan… Mutta sinä keväänä… 30 vuotta sitten… Sirenin ääni murtui ja hän nytkähti.
- Äitimme näki Poseedin halaamassa Hadajua. Hän raivostui ja työnsi heidät erilleen lyöden samalla Hadajua niin että hän oli menettää tajuntansa. Äitimme uhkasi tappaa Hadajun jos tämä menisi enää ikinä Poseedin lähelle… Oman poikansa, Siren sanoi ja silmä kulmasta alkoi vuotaa kyyneliä.
- Hadaju alkoi pelätä eikä enää ollut Poseedin vierellä. Se oli kamalaa aikaa, Poseed sai raivo kohtauksia ja riiteli Ealin kanssa niin että isämme sai mennä heidän väliinsä, mutten he olisivat varmaankin tappaneet toisena. Hadajusta tuli miltein mykkä… Olin vielä niin pieni etten ymmärtänyt paljon, mutta en enää lähestynyt äitiäni. Ja jos vaikka olisinkin, hän tuskin olisi huomannut minua, olen hänelle vain ilmaa, Siren sanoi ja yritti hengittää rauhallisesti.
- Mutta pian Hadaju alkoi hymyillä ja Poseed oli jälleen hänen kanssaan kaikkialla, he alkoivat jopa nukkua samassa sängyssä, Poseed pitäen Hadajua lähellään, kuin suojeleva enkeli. Eal rauhoittui ja alkoi niin sanotusti vahtia veljiään. En ole varma mitä tapahtui, mutta olen varma että Poseed sanoi veljelleen jotain, Siren sanoi ja katsahti minuun.
- Äitimme ei voi sietää Hadajua, mutta tuntee suurta vetoa Poseediin ja Ealiin. Minua hän tuskin edes huomaa… Joskus minusta tuntuu, ettei äitimme ymmärrä että Hadajukin on hänen poikansa. Onneksi isämme rakastaa meitä kaikkia ja hyväksyy Hadajun ja Poseedin niin läheisinä, usein luulenkin että heidän suhteensa on muuta kuin vain velirakkautta, Siren sanoi ja hymyili.
- Ei se minua haittaa, on vain niin ihanaa kun Hadaju alkoi puhua ja olemaan oma itsensä. Jos se johtuu Poseedista, niin toivon että he ovat ikuisesti yhdessä, Siren sanoi ja hymyili. Olin vaiti. Olin hämmentynyt…
- Ole muuten varovainen, Siren sanoi ja vakavoitui.
- Mitä?
- Äiti ei taida pitää siitä että olet noin läheinen Ealin kanssa… Hän voi tehdä miltein mitä vain… Siren sanoi ja katsahti ovelle. Kuulin oven avautuvan ja katsahdin samaan suuntaan. Eal tuli Poseed perässään huoneeseen. Nousin ylös huomatessani Poseedin pitävän käsivarsillaan Hadajua. Tämä piti silmiään kiinni ja vaikka oli painanut kasvonsa Poseedin kasvoja vasten, silmäkulmassa näkyi pieni kyynel.
- Vien hänet lepäämään, Poseed sanoi Ealille joka nyökkäsi. Seurasin katseellani veljeksiä jotka menivät ruokasalin läpi. Eal tuli luokseni ja otti käsillään kasvoistani kiinni.
- Oletko kunnossa? Hän kysyi liiankin huolissaan.
- Olen minä, sanoin ja hymyilin. Eal veti minut syliinsä ja silitti päätäni.
- Hyvä, hän sanoi ja punastuin. Siren hymyili leveästi meille.
- Miten Hadaju voi?
- … Rauhoittui kun Poseed puhui hänelle, hän on väsynyt. Hänen on levättävä.
- Siren kertoi, sanoin ja Eal erkani nähdäkseen kasvoni. Kohta hän katsahti Sireniin joka laski katseensa.
- Draguel, meidän on lähdettävä, mene ja pue päällesi jotain matkalle sopivaa, mene itsekin vaihtamaan. Käyn sitten Poseedin ja Hadajun luona, Eal sanoi ja nyökkäsin.
- Siren, Eal sanoi ja tyttö tuli tämän luo. Hän hätkähti kun Eal ojensi kättään mutta, rentoutui tuntiessaan kevyen silityksen päänsä päällä.
- Mene hänen mukaansa, tai oikeastaan hae hänelle syötävää ja tuo se hänelle, viitsisitkö sen jälkeen pakata muonaa mukaamme? Eal kysyi ja hymyili lämpimästi. Siren hymyili leveästi ja nyökkäsi.
- Tietysti isoveli, hän sanoi ja kiiruhti kohti keittiön suuntaan.
- Mene, hän tulee varmaan pian, Eal sanoi ja lähti vastakkaiseen suuntaan

Kävelin hiljaista kivi käytävää kohti omaa huonettani. Pysähdyin kuitenkin nopeasti kuullessani tutun äänen erään oven takaa.
- Poseed… Hadaju kuului sanovan onnettomana. Menin hieman lähemmäs ovea ja jäin kuuntelemaan.
- Shh, ei hätää, ei hän tänne tule….
- Minä pelkään Poseed…
- Olen tässä…
- Minä pelkään, hän tappaa vielä…
- Hadaju, en jätä sinua… Suojelen sinua…
- Poseed… Katsahdin ovea onnettomana. Äitimme ei voi sietää Hadajua, mutta tuntee suurta vetoa Poseediin.
- En jätä sinua… Katsahdin lattiaan sydämeeni sattui.
- Tiedän sen… Mutta entä jos… Hadajun lause jäi kesken. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului hengähdys.
- Olen tässä, kuulin Poseedin sanovan, minkä jälkeen kuului hiljaista vuodevaatteiden kahinaa. Katsoin ovea vielä hetken mutta jatkoin matkaani. Heidän äitinsä tuntui niin mukavalta, mutta voikin olla noin kamala olento. Hadaju parka ja Poseed tuntee varmasti kamalaa syyllisyyden tunnetta. Avasin huoneeni oven, kuulin vielä hiljaista puhetta huoneesta jota seurasi kevyt hengähdys. Usein luulenkin että heidän suhteensa on muuta kuin vain velirakkautta, menin huoneeni sisälle ja otin Darwenin syliin.
- Darwen, on tapahtunut paljon kaiken laista en ole varma mistä aloittaisin… hetken hiljaisuuden rikkoi vahva ääni.
”Aloita… … Vaikka… … Veljistä… … Kuulin… … Heidän… … Puheensa” Darwen meditoi ja katsahdin siihen kysyvästi. Sen meditointi kyky oli selvästi parantunut.
- Heidän äitinsä ei hyväksy nuorempaa veljeä ja kaikki se tuntuu niin naurettavalta, sanoin ja huokaisin.
”… Aina… … Kaikki ei… … Mene… … Niin kuin… … Odotetaan… … Draguel” Darwen meditoi ja hymyilin.
- Onko sinulla kylmä?
”Ei… … Sylissäsi… … On… … lämmintä”
- Varmasti?
”Älä… … Huoli” Hymyilin ja pyristin munaa rintaani vasten. Darwen oli ihanan ymmärtäväinen.
- Oooh, arvaa mitä. Lähdemme pienelle matkalle, sanoin innoissani Darwenille.
”… Jee…” Jokin tuossa ilmoitti valtaisaa ironiaa.
- Älä viitsi, siitä tulle takuulla mukavaa, sanoin ja yritin saada Darwenin mukaan riemuuni.
”… Minne?”
- Hmmm, taisi olla jokin, öh… Kryptopiaan, Erivampiin, sanoin ja laskin munan sängylle.
”… Saanko… … Jäädä… Tänne?” Kuulin Darwenin sanovan ja tuhahdin.
- Älä edes uneksi, tarvitsen sinua.
”Miten… … Niin… Muka? … En kykene… … Vielä… Puremaan… … Sitä… … Ihme… Ealia… … Jos… hän… Tulee… … Liian … … Lähelle sinua” Darwen sanoi ja katsahdin munaan kysyvästi.
- Sanoitko sinä juuri tuon? Kysyin mutta Darwen ei ehtinyt vastata kun jo oveen koputettiin.
- Heeei, Draguel, toin sinulle jotain, Siren sanoi ja nosti käsissään olevaa vaatepinoa.
- Kokeile! Hän huudahti ja antoi vaatteet minulle, tämän jälkeen Siren meni Darwenin luo ja istahti sen viereen. Riisuin mekon päältäni ja katsahdin epäilevästi pukuun. Puin päälleni tyylikään leveä helmaisen, melkein polville ulottuvan myrkynvihreän hameen. Hameen helmaa oli nostettu, harsomaisella kankaalla joita oli päällekkäin useita. Puin myrkynvihreänpaidan päälleni. Se oli pitkähihainen ja hihat olivat todella suuret, ja reunustettu valkoisella silkkinauhalla. Hihojen sisällä olivat vielä pienemmät hihat joista kädet ujutettiin. Pienten hihojen päässä oli pieni lenkki joka laitatettiin keskisormen läpi. Paita oli takkimainen, vaikkei sitä saanutkaan edestä auki. Paidan edessä oli kuitenkin hieman keskemmältä oikealle valkoisten nappien rivi. Kaula aukko oli sopivan kokoinen ja sekin oli reunustettu valkoisella silkkinauhalla. Vyötärölleni tuli vielä kaunis valkoinen korsetti jonka Siren kiristi. Huomasin että paitani helma oli takaapäin hieman erilainen, siitä lähti kaksi tasapituista uloketta. Kun Siren oli saanut Korsetin kunnolla kiinni, hän pisti vielä vyötärölleni valkoisen noin 10 cm paksuin, valkoinen silkkinauha. Selältä se oli suurella rusetilla ja ylimääräiset rusetista ulos jäävät valkoiset nauhat roikkuivat hameen yli. Katsahdin itseäni peilistä kun olin laittanut jalkaani valkoiset puolipitkät sukat ja myrkynvihreät sopivan korkoiset kengät. Näytin aivan supersankarilta, mutta kieltämättä, puku oli kaunis.
- Tein sen muutama päivää sitten, mutta koska nyt tuli tämä matkasi, niin ajattelin heti sinua kun näin tämän puvun. Onneksi olemme samankokoiset, Siren sanoi ja piti käsiään olkapäilläni katsoen minua peilistä.
- Se on kaunis, kiitos Siren, sanoin ja hymyilin tytölle.
- Hehe, odotas kun Eal näkee, hän varmasti punastuu, alkaa änkyttää ja pakenee paikalta, Siren sanoi ja naurahti. Ravisti päätäni.
- En usko, sanoin ja huokaisin.
- Mistä vetoa? Siren sanoi ja meni jälleen Darwenin luokse.
- Tuleeko Darwen mukaan? Siren kysyi ja katsahti hymyillen mustaan munaan.
- Jep, en viitsi jättää sitä tänne vaikka se olisi halunnut.
- Vau kykenet siis jo puhumaan sen kanssa, siistiä, Siren sanoi ja säpsähti kun oveen koputettiin.
- Tulen sisään, kuulin Ealin äänen ja Siren naurahti.
- Nyt tarkkana, hän kuiskaisi ja käännyin ovea kohti. Eal astui sisään ja katsahti minuun, suu hieman raollaan. Oli outoa hymyillä hänelle ujostuneena, mutta minkäs mahtaa. Ealin suu oli auki ja silmät koettivat sulattaa hämmennystä. Hän oli vaiti ovella ja tuijotti minua kuin köyhä kulta kasaa.
- Vau, hän sanoi lopulta ja hymyili leveästi. Ealin kasvoilla oli pieni puna. Katsahdin lattiaan ja nyökkäsin.
- Antoiko Siren sen? Eal kysyi ja tuli luokseni. Nyökkäsin ujosti. Siren nojautui käsiinsä ja huokaisi ihastuksissaan kun Eal tuli hieman lähemmäs minua. Hän otti pöydältä kaksi valkoista kangas palaa ja ojensi ne minulle. Otin hanskat varovaisesti, katsahtaen Ealia silmiin. Hän hymyili ihastuksissaan ja ottikin kohta kädestäni ja antoi sille pienen suukon.
- Olet niin kaunis, hän sanoi ja irrotti kädestäni. Hymyilin ja punastuin. Ealin hymy oli ihana, ja silmissä näkyi valtaisa käsky jota poika yritti epätoivoisesti välttää. Hän nielaisi ja katsahti hieman poispäin minusta mutta sillä samalla sekunnilla katsahti takaisin minuun. Tiesin mitä hän tahtoi, häin sen hänen katseestaan. Eal naurahti kevyesti ja ravisti päätään.
- Miten löysin sinut? Hän sanoi ja naurahdin.
- Kai se oli vain kohtalo oikku sinulle, sanoin ja naurahdin. Siren huokaisi jälleen. Eal hätkähti ja katsahti siskonsa. Hän oli sanomassa jotain mutta oljenkorsi mursi kamelin selän.
- Olit siinä koko ajan? Hän totesi ja punastui entistäkin enemmän.
- Jep, et tosiaan huomannut. Hyvä Draguel, kauneutesi sokaisee veljeni, Siren sanoi ja nosti peukkunsa minulle.
- Juuh, tota… Minä… Lähden tästä katomaan Hadajua ja Poseedia, tulkaa sinne sitten, Eal sanoi ja lähti nopeasti huoneesta. Siren hymyili ja katsahdin häneen.
- Eal pitää sinusta todella, hän sanoi ja hymähdin.
- Olemme hyviä ystäviä, sanoin ja nostin Darwenin syliini.
- Vain? Eikö olisi mukavaa olla jotain vähän enemmän kuin vain ystäviä? Siren sanoi kysyvästi ja punastuin.
- Ei se oikein onnistu, olemme eri rotuisia ja… Hän on minua yli 360 vuotta vanhempi, sanoin ja näytin siltä että asia ällöttäisi minua. Siren alkoi nauraa ja hymyilin. Otin olkalaukun johon pistin Darwenin. Siren tuli kanssani ovelle ja siitä Poseedin ja Hadajun huoneelle. Eal seisoi oven lähellä ja katseli sisälle huoneeseen.
- Miten on? Kysyin ja hymyilin kun huomasin Ealin välttelevän katse kontakti.
- Hadaju jää tänne, Poseed tulee mukaamme. Poseed yrittää selittää sitä veljelleen, Hadaju ei tahdo ymmärtää sitä. Eal sanoi ja katsahti huoneeseen, ovi oli auki muttei tarpeeksi jotta sängylle olisi nähnyt suoraan. Kuulin puhetta minun onnekseni haltia kieltä. Erotin kyllä että rauhallisen äänen omisti Poseed ja hieman pelokkaan Hadaju. Siren meni huoneeseen ja veljekset vaikenivat. Siren sanoi jotain haltia kielellä johon vastasi Hadaju. Kohta Poseed tuli huoneesta ja katsahti Ealiin.
- Voimme mennä, hän sanoi ja katsahti hymyillen minuun.
- No niin Draguel, eiköhän lähdetä iskemään Vampyyreiltä kulmahampaat kauniista kasvoista, Poseed sanoi leveästi hymyillen. Eal peitti kädellään silmänsä ja tuijotin Poseedia uskomatta korviani.
- Anteeksi mitä! Huudahdin kysyvästi Ealille joka katsahti Poseedin sanoakseen, kiitos veli…

Loppu...

Vastaus:
kts. ylempi viestisi ^^

~Darya

Nimi: Draguel - 31.07.2010 20:10
Hoitsusi: Dargen Waramir / Darwen

Jatkuu...

- Keskustelin isäni kanssa, Eal sanoi kun kävelimme pihanurmella. Katsahdin häneen kysyvästi.
- Aha, hivelin sormillani Darwenin munan pintaa. Eal katsahti minuun ja oli sanomassa jotain, mutta hän pysähtyi ja katsahti taloon. Seurasin hänen katsettaan, näin epäselvästi miten ikkunan edessä meni hahmo, tosin olin liian kaukana nähdäkseni jotain. Eal otti ranteestani ja lähti liikkeelle.
- Tule, hän sanoi kylmästi ja jäin hämmentyneenä tuijottamaan taloa. Mitä Eal näki?

Eal oli vienyt minut isänsä luokse… Istuin suuressa nojatuolissa, kuunnelleen Ealin ja tämän isän haltiakielen kaunista ja tasaista sävelmää. En ollut varma mitä he sanoivat, mutta yhdestä asiasta olin varma, kyse oli minusta. Äänen sävy vaihteli huolesta raivoon ja rauhalliseen anelemiseen. Kohta Eal huudahti jotain ja osoitti minua, lause sai Deju´ven hiljaiseksi.
- Minä tunnen sen isä, Eal lisäsi ja katsahti Deju´ven kanssa minuun. Hämmennyin ja punastuin heidän mietteliäistä ja viisaista katseistaan. Deju´ven tuli pian eteeni ja nousin ylös tuolista.
- Draguel neiti, omistatko syntymämerkkiä? Hän kysyi lämpimästi, pieni hymy huulillaan.
- Öm, juu, alaselässäni on pieni, muistuttaa hieman lohikäärmettä, sanoin ja jäin odottamaan reaktioita. Deju´ven nosti katseensa kattoon ja Eal tuli tämän luokse. Hän sanoi isälleen jotain haltia kielellä.
- Hänet pitää viedä veljeni luo, hän tietää mitä tehdä, Deju´ven sanoo lopulta ja katsahtaa poikaansa. Tämä hätkähtää ja katsahtaa sivuun.
- Eikö ole ketään muuta? Hän kysyy ääni väristen.
- Elegard on tiedoltaan rikkaampi kuin ketään muu tässä maailmassa, älä kaihda hänen rotuaan, tiedän että vihaat hänen laisiaan.
- En vihaa isä, en vain… Eal katsahtaa minuun pelokkaasti.
- Aelundlin, Deju´ven sanoo ja lisää jotain haltia kielellä.
- Älä huoli, tyttö on turvassa, ota veljesi mukaan.
- Mitäh, en varmana.
- Eal, Deju´ven sanoo ja saa Ealin hämilleen. Ilmeisesti hänen isänsä ei kutsu häntä tällä lempinimellä.
- Veljesi suojelevat tyttö kun puhut, olet hänen suosikkinsa, Deju´ven sanoi ja katsahti minuun.
- Tahtoisitko nähdä enemmän maailmaa Draguel neiti? Deju´ven kysyy jälleen lämpimästi, pieni hymy huulillaan.
- Se olisi ihanaa, sanoin hymyillen. Eal tuhahtaa ja katsahtaa isäänsä.
- Jos jotain tapahtuu…
- Poikani, Deju´ven sanoo jotain haltia kielellä, lause saa Ealin punastumaan ja kääntämään katseensa minusta.
- Anteeksi isä, Eal sanoo varovaisesti. Deju´ven hymyilee ja laittaa kätensä poikansa olkapäälle.
- Se on hyvä asia, älä kaihda sitä, hän sanoo ja katsahtaa minuun.
- Pääset pienelle matkalle, koska lohikäärmeesi ei ole vielä kuoriutunut, matkaatte Koehronin selässä, poikani kanssa, Deju´ven sanoo ja katsahtaa vielä poikaansa.
- Sinun täytyy ottaa Ligthi mukaasi, jos jotain tapahtuu, Deju´ven sanoo ja ottaa käteensä Ealin kaulassa olevan pisaran muotoisen korun. Deju´ven katsahtaa minuun ja hymyilee.
- Vai niin, hän sanoo ja lähtee. Minä ja Eal jäimme tuijottaman hänen peräänsä. Eal ottaa käteensä korunsa ja huokaa. Katsahdan koruun. Minun kyyneleeni, ajattelen ja punastun kevyesti.
- Minne sinä viet minut? Kysyin innoissani, joka haihtui Ealin kylmään ja kauhistuneeseen katseeseen.
- Vien sinut Kryptopiaan, Eal sanoi saaden minut hämmentymään?
- Minne?
- Kryptopia on maailmamme yksi maista, hyvin synkkä ja pimeä paikka jossa harvat käyvät. Kryptopiassa vien sinut Erivampiin, meidän pitää mennä tapaamaan paikan kuningasta Elegardia.
- En ole koskaan kuullut tuollaisista paikoista.
- Hyvä, Eal poistui kanssani huoneesta ja saattoi minut omaan huoneeseeni. Hän pyysi jättämään munan huoneeseen.
- Mitä me tämän kuninkaan luona teemme? Kysyin kun palasin Ealin luokse.
- Tarvitsemme tietoja, tämä kuningas on hyvin vanha ja viisas… Sekä hyvin vaarallinen kuten hänen koko kansansakin.
- Ovatko he haltioita?
- Eivät, tavallaan.
- Miten niin eivät tavallaan?
- He olivat, Eal sanoi ja katsahti minuun.
- Epävirallinen käsitys olisi langennut haltia tai kirottu haltia… Puolikuollut haltia, Eal luetteli ja tuntui saavan kylmiä väreitä.
- Kiintoisaa, miten he poikkeavat tavallisista haltioista? Kysyin innoissani, nämä olennot kuulostivat todella jännittäviltä.
- No… Aivan, he osaavat muuttua kahdeksi eläimeksi ja he ovat vastakohtiamme, elävät ikuisessa pimeydessä, Eal sanoi ja hymyilin, mutta hymyni haihtui kun aloin miettiä.
- Miksi heidät… Kirottiin? Kysymys oli varovainen, pelkäsin Ealin ärsyyntyvän ylimaallisesta uteliaisuudestani.
- … Jos tekee jotain kamalaa, jotain mitä ei sallita, saa kirouksen ja hänet karkotetaan Erivampiin, Eal sanoi ja laittoi selkäänsä pakkaamansa repun.
- En veisi sinua sinne, ellei asiat olisi näin, se ei ole turvallista, Eal sanoi ja lähti kohti ruokasaliin johtava käytävää.
- Miksi muka?
- Olet ihminen, Eal sanoi ja katsahti minuun. Pysähtyi, Ealin katse oli jotenkin halveksuva ja pelokas.
- Se on aina tiellä, sinun lyhyt elämäsi, Eal sanoi ja lähti nopeasti pois luotani. Jäin tuijottamaan tyhjään käytävään.
- Eal, peitin suuni kädelläni ja pidätin kyyneleitäni. Sitäkö se oli, Eal vihaa minussa sitä että olen ihminen? Sinun lyhyt elämäsi, oli hän sanonut… Tuntui kuin jokin olisi lävistänyt miekalla itseni. Aloin kyynelehtiä. ensimmäistä kertaa elämässäni olisin halunnut olla jotain muuta kuin ihminen, mikä tahansa mikä vain pitäisi minut kauemmin elossa. Ensimmäistä kertaa Eal oli saanut minut tuskasta itkemään.
- Minä tunnen sinut neiti, kuulin kauniin naisen äänen takaani, käännyin ja hämmennyin. Musta tukkainen nainen seisoi takaani kauniissa vihreässä puvussa. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja silmät taivaan siniset. Kasvot olivat todella tutut ja katse sitäkin tutumpi.
- Emelinia Crystal? Sanoin kysyvästi. Nainen kallisti hieman päättään kysyvästi.
- Draguel… Oletpa sinä kasvanut, Emelinia sanoi ja hymyili lempeästi. Katsahdin häneen kysyvästi.
- Et varmaankaan muista minua, et ollut silloin edes vuoden vanha, Emelinia sanoi ja hymyili silmät suljettuina. Hän siis on Ealin äiti, juuri niin kaunis kun osasin olettaa… Eal tosiaan muistuttaa äitiään. Olin edelleen vaiti, en vain kyennyt sanomaan mitään. Mutta jokin tuossa hymyssä, vaivaa minua. Aivan kuin jokin sisälläni komentaisi juoksemaan pakoon.
- Olen pahoillani mutta minun on mentävä, toivottavasti voimme puhuen rauhassa uudelleen, Emelinia sanoi ja avasi silmänsä joiden alta paljastui lämmin katse.
- Öh, toivon niin, sanoin ja niiasin pienesti. Nainen hymyili ja käveli ohitseni. Olin vielä hetken paikoillani. Jokin, ei täsmännyt, hän vaikutti todella mukavalta mutta sitten taas, teki mieleni juosta pakoon. Lähdin kaihoisasti kävelemään suuntaan jonne Eal oli kadonnut. Huokaisin raskaasti.
- Draguuuu! Kuului huuto takaani ja eteeni juoksi vaaleanpunapäinen tyttö.
- Siren? Sanoin kysyvästi.
- Jep, mitä pidät uudesta hiusväristäni, aika söpö eikö, tai mitä pidät uudesta mekostani tein sen itse? Siren sanoi ja pyörähti ympäri. Hiukset olivat suloisen vaaleanpunaisen väriset, korvien edessä olevissa hiussuortuvissa oli suuria valkoisia helmiä. Hame oli valkoinen, ja tumman violettien olkaimien lisäksi, käsivarsilla oli lehti köynnöksin koristeltut, myös tumman violetit hihat. Hame tuntui halkeavan keskeltä, mutta valkoisen kankaan alta paljastui merensinistä, kerroksittain laitettua kangasta. Hame loppui polven kohdalle. Vyötäröllä Siren piti kultaista koristeltua vyötä. Hymyilin leveästi.
- Teit tuon itse, se on kaunis. Sanoin ihastuksissani.
- Eikö, eikö, voin tehdä sinullekin, ihan mitä vain, vaikka hääpuvun, Siren sanoi naurahtaen. En osannut sanoa mitään, hymyilin vain tyhmästi. Naurahdin ja lähdin jatkamaan matkaani.
- Missä Eal on? Siren kysyi, hän käveli vieressäni.
- … En ole aivan varma, sanoin ja katsahdin onnettomana poispäin tästä tytöstä.
- Oi voi, ei kai teille tullut riita? Siren kysyi ja olin vastaamassa mutta kaksi kättä ottivat päästäni kiinni.
- Mitäh, riita? Mut sehän on meidän yksinoikeutemme, oikea veljen rakkauden osoitus, kuulin Hadajun ja Poseedin sanovan saman aikaan, kohta molempien hymyilevät kasvot ilmestyivät kasvojeni eteen. Hymyilin ja pidätin nauruani.
- Tämä on vakavaa senkin imbesillit, miettikää nyt jos Ealilla ja Draguellia tosiaan on riita. Meidän on perutettava kaikki suunnitelmamme, Siren sanoi dramaattisesti kädet poskillaan.
- Ja se tietäisi sitä, Hadaju katsahti Poseediin.
- Että meidän ilomme loppuisivat. Kaikki kolme huokaisivat raskaasti. Hadaju ja Poseed irrottivat päästäni ja tulivat sivuilleni.
- Älä huoli Dragu, me kyllä saamme sen tiukkapipon heltymään. Veljekset sanoivat ja hymyilivät minulle.
- Kiitos mutta en usko sen olevan niin yksinkertaista, sanoin ja huokaisin.
- Ai että niin vaikeasta asiasta, Poseed sanoi ja katsahti ulos ikkunasta. Siren ja Hadaju pitivät katseensa minussa. Katselin lattiaa hiljaa, kiusallista.
- Onko mitään mitä voimme tehdä? Siren kysyi ja tuli luokseni. Ei. ei ollut, ajattelin mutta tahdoin sano jotain muuta.
- Minulla on nälkä, jaksaisitteko saattaa minut ruokasalille? Sanoin kysyvästi. Hadaju, Siren ja Poseed tuntuivat helpottuvan ja jokaisen suulla oli lämmin hymy.
- Selvä se prinsessa, Poseed sanoi ja nosti minut olkapäälleen.
- Vaunu lähtee, hän sanoi leikillisesti. Siren ja Hadaju hymyilivät leveästi minulle ja kohta en voinut muuta kuin naurahtaa.
- Jaksan ja osaan kävellä itsekin, sanoin ja iskin kevyesti nyrkillä Poseedia päähän. Hän naurahti ja laski minut alas. Hymyilin kolmikolle.
- Kiitos, sanoin ja jokainen heistä naurahti kuin sanoakseen, pientähän tämä. en ymmärtänyt miksi Eal ei pitänyt sisarukistaan. Minusta he olivat upeita persoonia, hieman omanlaisiaan mutta silti, ihania ja ystävällisiä olentoja. He saivat minut hymyilemään… Poseed ja Hadaju seisoivat sivuillani ja puhuivat edessä takaperin kävelevälle Sirenille ja ehkä minulle, en kuunnellut lainkaan, olin vain iloinen että olin tavannut heidät.
- Jaahas, siinä paha missä mainitaan, Poseed ja Hadaju sanoivat ja hätkähdin. Eal nojasi ruokasalin ovien viereiseen seinään, hän katsahti minuun. Eal lähti tulemaan luokseni. Hadaju ja Poseed avoivat suunsa sanoakseen jotain mutta ottivat Sirenin ja katosivat ruokasalin ovista sisälle. Eal oli edessäni ja sekunnit kuluivat. Eal rikkoi hiljaisuuden.
- Anteeksi Draguel, en tiedä mikä minuun meni… Yhtäkkiä vain, jokin napsahti päässäni, Eal sanoi ja huokaisi.
- Ymmärrän sen, ei sinun tarvitse… Eal laski kaksi sormeaan huulieni eteen vaientaen minut.
- Pelkään… Se on hämmentävää, Eal sanoi huokaisten ja tutkien silmiäni. Oli edelleen vaiti, Ealin silmät leiskuivat, kuten aina lähelläni. Niin monia ajatuksia ja tuntemuksia lenteli hänen silmissään että pelkäsin joutuvani pyörteen mukaan. Hätkähdin kun Eal naurahti ja laski kätensä.
- Sinä ja sinun silmäsi, hän sanoi ja hymyili minulle ihanasti.
- Älä katso minua enää noin, hän sanoi ja kurotti kasvonsa lähelle omiani.
- Ensi kerralla jään lumoihisi, hän lisäsi ja hätkähdin. Eal hymyili lämpimästi ja ihanasti. Tuo oli lempi hymyni Ealilta, se sanoi ”tule lähemmäs” ja ”olet kaunis kun hymyilet” samaan aikaan. Hymyilin ja hengähdin. Onneksi Eal ei ollut pitkä vihainen. Olin myös iloinen siitä ettei hän antanut rotujemme haitata sitä tosi asiaa että, no ainakin minä olin, silmittömästi rakastunut häneen.
- Oliko sinulla nälkä? Eal kysyi ja avasi minulle ruokasalin oven.
- Hieman, sanoin hymyillen. Eal vastasi hymyyn ja astui kanssani ruokasaliin.
- Sieltä ne, tulee ja molemmat hymyilevät, Poseed sanoi Hadajun kanssa ja naurahtivat.
- Sovitteko jo riitanne? Mahtavaa, Siren sanoi ja hymyili onnensa kukkuloilla. Eal tuijotti sisaruksiaan kysyvästi ja pian hän siirsi kysyvän katseensa minuun. Hymyilin nolona.
- Älä viitsi Romeo, ethän tahdo tyttösi itkevän, veljekset sanoivat nojaten samalla toisiinsa. Eal hätkähti ja katsahti kylmästi veljiinsä.
- Mitä te siitä tiedätte? Eal sanoi jotenkin huvittavan vihaisesti.
- Söpöä hän punastui, veljekset sanoivat ja katsahtivat toisiinsa. Eal peitti kädellä kasvonsa, minä ja Siren hymyilimme. Mutta äkkiä kuin jäinen tuuli olisi avannut oven vieden onnen ja hymyn huoneesta. Siren katsahti ovelle ja meni hiljaa Ealin taakse. Eal jähmettyi ja kohdisti katseensa kaukaisuuteen. Poseed ja Hadajukin hätkähtivät. Käänsin katseeni tulijaan… Ealin äiti piti katseensa Ealissa ja minussa, jotenkin kylmästi. Eal otti käteni omaansa ja katsahti kylmäkiskoisesti äitiinsä. Kohta Eal veti minut selkäpäin syliinsä ja hengitti jotenkin pelokkaasti. Katsahdin Ealiin. Pelko ja viha hänen silmissään pelottivat minua. Ealin kädet ympärilläni puristuivat tiukemmaksi ja en ollut saada happea.
- Eal tuo sattuu sanoin hiljaa. Hän katsahti minuun anteeksi pyytävästi ja vapautti hieman minua puristuksesta. Ealin äiti piti onnettoman katseensa Ealissa ja tulikin meitä kohti. Eal tuntui murisevan vihoissaan, kuin herkkä koira jota vieras käsi koetti koskettaa. Emelinia tosiaan ojensi kättään Ealia kohti, mutta pysähtyi kun Eal painoi kasvonsa hiuksiini ja liu’utti toisen kätensä poskelleni. Siren oli pelokkaana Ealin takana ja tuntui pitävän veljensä takista kiinni kuin hukkuva pelastukseen. Veljekset irrottivat toisistaan ja erkanivat. Emelinia katsahti heihin kylmemmin kuin minuun ja Ealiin. Hadajun kasvoille tuli pieni muotoinen pakokauhu ja Poseed katsoi äitiään vihaisesti. Tämä hymyili ja tuli veljesten väliin.
- Rakas poikani, Emelinia sanoi ja ojensi kättään kohti Poseedia. Tämä kuitenkin astu taaksepäin pitäen samalla murhaavan katseen äidissään. Emelinian kasvot vakavoituvat ja hän katsahti Hadajuun.
- Hadaju, hän sanoi kylmästi.
- Olethan ollut kiltisti? Emelinia kosketti sormillaan Hadajun kasvoja. Poika hätkähti.
- Ethän halua äitisi pettyvän sinuun? Olen ollut hyvin suopea, mutta tiedäthän etten pidä petetyksi tulemisesta. Mustakin jatkossa olla kajoamatta minun omaisuuteeni, Emelinia sanoi ja laski kätensä, jättäen ruokasalin taaksensa. Hadaju piti katseensa pelokkaasti edessään. Poseed meni Hadajun luo mutta tämä erkani ja juoksi ulos huoneesta.
- Hadaju! Poseed huudahti ja juoksi veljensä perään. Siren ja Eal katsahtivat veljiensä perään onnettomina, kunnes Eal irrotti minusta ja juoksi heidän peräänsä, jäin kaksin Sirenin kanssa.

Jatkuu...

Vastaus:
Voi luoja, miksi pitää aina tarinat jättää tuollaiseen kohtaan? *silmien pyöräytys*

En tiedä yhtään, mitä tästä voisikaan sitten sanoa. En yhtään. Yksinkertaisesti vain... se oli hieno lukukokemus, jälleen, jälleen kerran. Ja taas pääsen ylistämään dialogia, muuta en taidakaan tästä sitten tajuta.

No, se kuitenkin, miten elävästi saat kuvattua sisarusten suhteita toisiinsa... Ne tuntuvat olevan muuttumattomia joka tarinanpätkässä, ja kirjoitat elävästi siitä, miten suhtautuminen saattaa muuttua sekunnissa... Kuten oikeassa elämässäkin.

Vau. Eipä tähän oikein muuta voi sanoakaan. Jatkoa jään jälleen odottelemaan.

Sinulle tästä 25 kr.

~Darya

Nimi: Draguel - 30.07.2010 15:55
Hoitsusi: Dargen Waramir / Darwen

<b>Kryptopia, epäkuolleiden maa</b>

Suuren kokoinen mustalohikäärme huusi ilmoille valtaisan karjahduksen. Se iski siipiään yhteen luoden samalla voimakaan ilmavirtauksen. Tuuli puhalsi raivokkaasti ja nosti maasta puiden tuhkaa. Seisoin kallion päällä, tämä samainen mustalohikäärme takanani. Se ei tosin ollut ainoa, viereeni laskeutui harmaanhopea lohikäärme joka murahti ja katsahti minuun. Olin kohdistanut katseeni eteenpäin, palanut maa, kirveli silmiäni ja tuhka tuhosi näköetäisyyden. Sylissäni oleva valkoisen sinertävä muna oli kevyt ja lämmin… Tunsin etten kykenisi enää nousemaan jos kaatuisin, minun oli päästä eteenpäin… Oli vain päästävä eteenpäin, se oli tehtäväni…

Vavahduin ja avasin silmäni. Huoneeni katossa oleva elävämaalaus oli hiljainen, ei liikettä. Eilinen päivä oli tuoreessa muistissa, mutten kyennyt ajattelemaan selkeästi. Yöllinen uni oli liiankin uskottava. Jokainen tunne oli aito ja lohikäärmeet olivat kovinkin tuttuja. Huokaisin ja nousin ylös. Päätäni jomotti. Oli hämärää, olin siis jälleen herännyt aamuyöllä. Darwen oli vieressäni, tunsin sen kättäni vasten. Huokaisin raskaasti ja käännähdin Darwenia päin. Alkoi ärsyttää tämä heräily aamu yöllä, nämä unet varmaankin liittyivät asiaan jotenkin. Puristin munaa lähemmäs kehoani ja suljin silmäni, tahdoin nukkua vielä hieman. En ehtinyt edes huokaista kun jo vajosin unieni maailmaan.

Eal makasi maassa, edessäni, mustan veri lammikon päällä. Haavat hänen kehossaan olivat lohikäärmeen luomat. Minut oli ilmeisesti työnnetty pois kohdasta jossa Eal nyt makasi kuolemaisillaan. Olin järkyttynyt ja nojasin käsiini, en kyennyt liikkumaan. Eal rykäisi ja sylkäisi verta suustaan. Hän nousi hieman ja katsahti taivaalle. Lohikäärmeen huuto kaikui pimeässä ja vavahduin. Eal nytkähti ja tömähti maahan. Pääsin irti kauhistuksen kouristuksesta ja lähdin juoksemaan kohti Ealia.
”Älä tee sitä!” Kuului huuto ja minut otettiin kiinni, suurilla lohikäärmeen käsillä. Nousin ilmaan ja tuijotin kyynel silmissäni Ealia.
- Eih, voin pelastaa hänet, anna minun mennä, päästä minut… DARWEN!

Raotin silmiäni, kohtasin Ealin hymyilevät kasvot.
- Huomenta! Hän sanoi iloisesti. Tuijotin häntä hetken minkä jälkeen nousin istumaan ja halasin Ealia.
- ? Eal hätkähti. Miksi näin jotain sellaista? Eal läski toisen kätensä selälleni ja yritti ymmärtää minua.
- Nukuitko rauhattomasti? Hän kysyi ja avasin silmiäni.
- Näin pelottavia unia.
- Painajaisia?
- Ei aivan… Tai, en tiedä.
- Pukeudu, tarvitset jotain syötävää, Eal sanoi ja kosketti sormen päillään poskeani. Nyökkäsin ja Eal lähti huoneesta. Katsahdin Darwenin munaan. Kohta nousin ja vaihdoin päälleni lumen valkoisen hameen, omia vaatteitani kun en ollut vielä löytänyt. Voisin kysyä niistä Ealilta… Valahdin punaiseksi, muistiin palautui eiliset keskustelumme. Meinasin suudella häntä, huudahdin mielessäni ja huokaisin. Voi tätä tuskaa, miten selviän tästä päivästä ilman että koko ajan miettisin sitä. Ravistin päätäni ja ryhdistäydyin. Selvä, en mieti sitä, olen normaalisti, se on vain sama vanha Eal, ajattelin päättäväisesti ja nyökkäsin. menin ulos huoneesta ja ensimmäinen asia jonka näin oli Eal. Punastuin ja laskin katseeni. Olen oikea surkimus…
- Onko jokin hullusti? Eal kysyi ja katsahdin häneen.
- Voi ei, ei, ei, ei, ei minulla mitään hätää ole kunhan vaan, ööö, alkaa olla kauhea nälkä joko mennään… Kaikki tämä vajaassa kahdessa sekunnissa. Eal katsahti minuun kysyvästi mutta kohta hymyili ja nyökkäsi.
- Mennään siis. Ihana valkoisen hammasrivistön paljastava hymy. Horjahdin ja olin kaatumaisillani mutta Eal ehti luokseni ja otti minusta kiinni.
- Varovasti. Eal sanoi ja veti minut syliinsä. Katsahdimme toisiimme, yllätyksenä hänelle olin jälleen punastunut.
- Verensokerisi taitaa olla aika alhainen jos kerran meinaat pyörtyä, Eal sanoi ja kokeili otsaani. Yritin hymyillä, oma vikasi, komeutesi on vähintäänkin laissa kiellettyä, ja ihmiset muka ovat naiviita.
- Söitkö mitään illalla? Eal kysyi ja katsahti minuun. En kyennyt vastaamaan, upposin kuin Titanic Ealin silmiin. Sydän löi ja Eal taisi ymmärtää yskän, sillä hän hymyili lempeästi ja kosketti poskeani.
- Mietitkö sinäkin eilistä? Harmi että sisarukseni tulivat… Eal sanoi ja naurahti.
- Eal, sain sanottua mutta vaiensin ääneni. Sekunnit valuivat niin hitaasti että jokainen hetki tuntui ikuisuudelta. Eal sanoi jotain haltia kielellä ja hämmennyin. Hän olisi voinut sanoa… Ihan vaikka mitä. Katsahdin Ealista poispäin ja huokaisisin.
- Mennään, sanoin kevyt hymy kasvoillani. Eal yllättyi mutta päästi minusta irti ja käveli vieressäni kohti ruokalaa.

- Vau se näyttää aivan Fireflamelta, sanoin ja kurotin kättäni kohti valtaisaa tulilohikäärmettä. Se hörähti ja kurotti päätään kättäni kohti. Pian tunsinkin lämpimän ja suomuisen kuonon kättäni vasten. Hymyilin liiankin innoissani.
- Heh, sen nimi on Papayu, Poseed sanoi nojaten samalla lohikäärmeeseensä. Poseed ja Hadaju olivat tahtoneet esitellä minulle lohikäärmeensä ja kun olin syönyt he kirjaimellisesti kaappasivat minut Ealin luota.
- Se on niin kaunis, sanoin vielä ja silitin Papayun kuonoa, se hörähti lämpimästi.
- Kiitti muru, se onkin alueen upein lohikäärme, Poseed sanoi ja iski minulle silmää. Hätkähdin mutta Hadajun ääni sai minut hätkähtämään.
- Haista kuule paska, meikä lohikäärme on just yhtä hieno kun sun, saanen muistuttaa että ne ovat kaksosia myös, Hadaju huudahti ja laskeutui Irien kanssa Poseedin viereen. Veljekset hymyilivät toisilleen ja katsahtivat minuun. Lohikäärmeet tervehtivät toisiaan murahduksilla.
- Hyi sinun kanssasi, et saisi kiroilla etenkään naisten kuullen, Poseed sanoi ja naurahti.
- Oo, aivan. Ias`tuarner voi tulla ja tuhota minut. Veljekset nauroivat mutta hätkähdin ja menin Poseedin luokse.
- Ias`tuarner? Sanoin kysyvästi. veljekset eivät enää nauraneet, katsahtivat toisiinsa ja lopulta minuun.
- Jeah, maailman hengetär, Hadaju sanoi Irien selästä.
- Mut se on vaan legenda, itse en ole koko likkaa nähnytkään, Poseed sanoi ja kohautti olkapäitään.
- Niinpä, tarina jolla annettaan toivoa ihmisille ja muille olennoille. Hadaju sanoi ja huokaisi.
- Toivoa.
- Mnh, Kerrotaan että aikoinaan Ias`tuarner pelasti maailman noin… Montako vuotta se olikaan Hadaju?
- … 68?
- Aivan tänks, bro, Poseed sanoi ja hymyili veljelleen jotenkin… Hmm, sanoisi vaikka samalla tavalla kun Eal välillä hymyilee minulle. Hadaju vastasi hymyyn ja he katselivat toisiaan pitkään. Kohta he kuitenkin katsahtivat taas minuun ja hymyilivät normaalisti. Olin kysymässä vielä jotain mutta kotkan kimeä kiljunta kuului taivaalta.
- Ou shit, Poseed sanoi ja Hadaju laskeutui maahan. Jättiläiskotka laskeutui maahan ja ratsastaja hyppäsi maahan. Hätkähdin. Eal katsahti veljiinsä silmät raivoa huokuen. Väistin kevyesti kun Eal meni veljensä luokse, jotka hymyilivät pelokkaina.
- Terppa isoveli, he sanoivat mutta Eal nosti molemmat ilmaan paidan kauluksista. Vau, tiesin että Eal oli vahva mutta…
- Se, se oli Poseedin idea.
- Täh no ei varmana , itse halusit näyttää lohikäärmeesi Dragulle.
- Niinpä mutta kuka keksi kaapata tytön kesken herkimmän hetken.
- Sä et ole herkkä hetkeä nähnyt sitten viime yön.
- Vai niin, no saatpa sitten nukkua seuraavan yösi yksin.
- Itse et pärjää yötäsi ilman minua saatana.
- Älä ala mulle kiroamaan perkele, oma on vikasi kun olet tuollainen.
- Älä jaksa Hadaju! Veljekset huusivat toisilleen samalla kun Eal piti heitä ilmassa. Kohta Eal huokaisi ja tiputti veljensä maahan.
- Ärsytätte minua, Eal sanoi ja otti käsivarrestani kiinni. Hän vei minut Koehron luokse ja nosti taakseen. Seurasin katseellani Hadajua ja Poseedia. Molemmat nousivat ja katsoivat poispäin toisistaan.
- Hadaju, Poseed sanoi ja astui lähemmäs veljeään joka pysäytti veljensä kädellään.
- Turpa kiinni, Hadaju sopersi ja peitti kädellään kasvonsa. Nousimme ilmaan mutta pidin katseeni veljeksissä. He keskustelivat kunnes Poseed painoi Hadaju itseään vasten, vasta pienen hetken jälkeen Hadaju kietoi kätensä veljenä ympärille ja näytti sanovan jotain.
- Ovatko vejesi…? Kysyin arasti Ealilta kun Poseed otti käsillään Hadajun kasvoista kiinni.
- … He ovat läheisiä, Eal sanoi ja iski pohkeillaan Koehroon lisää vauhtia.

Jatkuu...

Vastaus:
Tuo dialogi... on aivan ihana. Niin sujuva, niin... normaali. Niin sellainen, jonka voi oikeasti kuvitella tapahtuvan. Sellainen aito.

Ja tuo loppukommentti tässä pätkässä... "he ovat läheisiä..." eeeeiiiii, minulle nimittäin tuli mieleen Taru Sormusten Herrasta, Haldir ja tämän pikkuveljet, sekä eräs ficci. Se on kyllä hyväkin asia - ficcikin on aivan mainio, samoin tämä teksti, ja... kivaa, että saa välillä jotain ihan oikeasti hymyilyttävää lukea. Tässä tullaan jälleen siihen dialogiin...

No, tästä kommentista ei taas löydy päätä eikä häntää. Ainiin, pitikin vielä mainita...

Uni. Se uni, jonka Draguel näki... laittoi tuossa alussa vähän miettimään. Enneunia kenties? no, arvailla saa... ja jatkoa odotellessa on turha mennä veikkaamaan mitään varmaa...

Jatkapa samaan malliin... palan halusta tietää, mitä tapahtuu, ja miten nuo tapahtumat kietoutuvat kiinni toisiinsa...

Sinulle tästä sitten 25 kr, ja annetaan pikkuisellesi sitten ½ tasoa.

~Darya

Nimi: Nena - 30.07.2010 11:31
Hoitsusi: Nejda, Neyo, Nereid, Medeia

/jatkoa.

Luolassa aamu koitti aikaisemmin kuin milloin kukko maatilalla lauloi. Dete herätti minut kevyesti olkapäistä ravistamalla, ja vastahakoisesti avasin silmäni kynttilöiden valoon.
"Herää jo, kaikki on menny", tyttö sanoi. Hänen hiuksensa olivat häthätää tasoiteltu siisteiksi, eikä hänellä ollut nyt kenkiä jalassa. Vierellään hänellä oli kaksi karkeatekoista kulhoa, joiden materiaalista minulla ei ollut aavistustakaan. "Onko sulla nälkä? Meille tuootiin ruokaa, kun muut on lähteneet muualle."
Oikaisin niskaani, ja huomasin sen valtavan kipeäksi yön jäljiltä, eikä ihmekään - olin nukkunut koko yön istualtani, pää retkahtaneena olkapäälle. Ihoni tuntui nihkeältä, aivan kuin olisin hikoillut unissani. Pyyhin kylmää hikeä otsaltani ja ihmettelin sitä.
"No, otaatko sää syötävää?" Dete hoputti ja ojensi toista kulhoa. Kulhossa oli jotain ruskeaa, koostumukseltaan puuroa, ja siihen oli tökättu puinen lusikka. Otin ruoan vastaan kiitollisena, sillä pitkän yön ja päivän jäljiltä huomasin olevani valtavan nälkäinen, ja aloin kummempia miettimättä lusikoida ruokaa suuhuni. Se oli yllättävän herkullista - ottaen huomioon senhetkisen olinpaikkani.
Detekin alkoi syödä omaa annostaan, joskin hitaammin kuin minä. Hetkessä olin syönyt puuron, ja koska Detellä oli vielä puolet jäljellä, jäin odottelemaan häntä.
<Huomenta>, Nejda tervehti unisen kuuloisena. <Miten yö sujui?>
<Hyvin kai>, kerroin hieroessani kipeytynyttä niskaani. <Nukuin oudossa asennossa, ja nyt lihakseni tuntuvat kymmenen kilon painoisilta... entä itselläsi?>
<Loistavasti, näin unta, että Neyo oli iso lepakko.>
<Hahhaa>, totesin. Haroin sormillani hiuksia mahdollisten takkujen selvittämiseksi. Kun niitä ei löytynyt, laskin kädet syliini ja tutkiskelin mietteissäni kynsiäni. <Näkeekö lohikäärmetkin unia?>
<Joo?> Hetken hiljaisuus. <Ruokaa!> Seuraavassa hetkessä Nejdan ajatukset olivat jossain aivan muualla - aamiaisessa - enkä enää tuntenut sitä lähelläni. Yhtäkkiä huone tuntui ahdistavalta, rauhoittavan laventelintuoksun vaikutuksesta huolimatta, ja minun teki kipeästi mieli rynnätä etsimään Nejda käsiini ja lentää kotiin.
"Noniin", Dete sanoi pyyhkiessään häpeissään puurontähteitä suupielistään. "Nyt olis sopiiva aika sille tariinalle..."
"Selvä", sanoin äkkiä valpastuen ja hapuilin mielessäni Nejdaa. Tämä vastasi heti, ja oli syödessäänkin oitis valmiina kuuntelemaan.

``Eclisha ei enää ollut peloissaan. Kulkiessaan miehen perässä ja nähdessään satojen orjalapsien kävelevän ohitseen hän ei juuri välittänyt enää mistään. Silti hän kuunteli hiljaa miehen kertomaa tarinaa.
"Herran suunnitelmat ovat aina tähdänneet korkealle. Tällä kertaa Hän ei tule pettymään. Nuoria naisia on helppo pettää, he ovat sokeita rakkaudesta, eivätkä välittäisi, vaikka tietäisivät heidän miehensä todellisen taustan. Jokaisen lapsen oireilu alkaa kahden vuoden iässä, ja jokainen lapsi kuolee lopulta viisi- kuusivuotiaana. Useimmiten lapset haudataan, jolloin heidän ruumiinsa on helppo anastaa hengen mukana tänne. Jokaisen henki on odottanut ehkä jopa vuosia tyrmässä, kunnes oikea ruumis on saatu sille. Joskus ruumiit ovat vääriä, mutta sillä ei ole paljoakaan väliä, kun lapset joutuvat työhön. Täällä ei juurikaan ole muita, kuin lapsia, vain kourallinen aikuisia - useimpien kuolleiden ruumiit jäävät maan päälle, henget ajelehtivat rauhaan, paitsi Herran suunnitelmien alaisien.
Sinun ruumiisi jäi torniin, ehkä joku sen vielä sieltä löytää, sillä henkesi ei koskaan pääse takaisin. Sinä jäät tyrmiin, ikuisesti..."
Siinä vaiheessa Eclisha lopetti kuuntelemisen. Hän vain lipui hiljakseen miehen vierellä ja pohti kuulemiaan asioita, vaikka viimeisistä kuulemistaan sanoista hän tiesi, että hänellä olisi ikuisuus aikaa miettiä.
Hän käsitti, että Herran suunnitelman päämääränä oli luultavasti ihmiskunnan tuhoaminen. Eclishalla ei ollut pienintäkään aavistusta, miten juuri lapset liittyivät siihen, ja miksi lasten piti olla juuri tämän tietyn miehen biologisia lapsia, mutta luultavasti sillä oli jokin yhteys sukujuuriin - niiden avulla lapset olivat henkisesti, ruumiillisesti ja biologisesti kahlittuina aliseen maailmaan. Ikuisesti. Eclishaa puistatti, mutta hänen säälinsä tuhon lapsia kohtaan ei ollut yhtä suuri kuin hänen säälinsä itseään kohtaan.
Vaistomaisesti Eclisha alkoi mielensä sopukoissa miettiä pakokeinoja, vaikka loogisesti hän tiesi pakenemisen olevan mahdotonta. Sitten tapahtui ratkaiseva käänne.
"Odota tässä, minun täytyy käydä varmistamassa sinulle tyrmä." Mies jätti Eclishan vartioimatta käytävään, kun itse katosi oikealle johtavaan, pienempään ja pimeämpään käytävään.
Pikaisesti Eclisha kävi mielessään aiemmat tapahtumat ja omat päätelmänsä, miten hän oli tänne saapunut. Silloin jokin loksahti paikoilleen. Eclisha kääntyi hitaasti ja alkoi päämääränsä tietäen uhmata miehen käskyä.
Se ei ollut helppoa. Yhtä hyvin kuin maan päällä ruumis saattoi jäädä kiinni juoksuhiekkaan, henki olisi saattanut olla miehen vahvan loitsun alaisena. Silti Eclisha jatkoi etenemistään, ja jokaisen miehestä kauemmas lipumansa senttimetrin mukana hänen henkiruumiinsa oli vapaampi tekemään mitä halusi. Pian hän saattoi edetä jopa juoksuvauhtia, ja hän oli kiitollinen, ettei hänen henkiruumiinsa voinut paljastaa itseään äänillä - juoksuaskeleita ei kuulunut, hengitys ei rohissut tai pihissyt, vaatteet eivät kahisseet, sydän ei lyönyt korvia huumaavasti.
Eclisha saapui ovelle, josta hän arveli heidän tulleen käytävään. Hetken hän mietti, miten oven saisi auki, mutta kuullessaan raivostuneen huudon pakopaikastaan hän syöksyi muitta mutkitta oven läpi, ja tunsi saavansa saavillisen jääpuikkoja niskaansa. Siitä huolimatta hän jatkoi etenemistään, mutta hänen vauhtinsa hiipui sitä mukaa, kun mies häntä saavutti.
Henki oli melkein perillä, kun mies syöksyi ovesta. Eclisha tiesi kääntymättäkin pelin olevan pian pelattu, ja jos hän pysähtyisi hetkeksikään, hän viettäisi ikuisuuden orjalapsien täyttämässä Helvetissä.
Viimeinkin! Eclisha huusi äänettömästi. Hän oli saapunut tulisen pätsin ovelle.
"Ottakaa se kiinni!" mies karjui kauempana häälyville miehille, joista yhden, mustahiuksisen- ja partaisen Eclisha tunnisti, mutta turhaan; Eclisha oli jo poissa.
Liekit eivät voineet satuttaa naisen henkeä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi tehdä palatakseen omaan maailmaansa. Samassa kivinen ovi avautui ja mies juoksi raivoissaan liekkien sekaan, tarttui hengen käsivarteen vain huomatakseen, että siihen oli mahdotonta tarttua.
Mies avasi suunsa lausuakseen käskyn, jonka tiesi kahlitsevan hengen paikoilleen. Eclisha joutui pakokauhun valtaan - mitä hänen pitäisi tehdä? - kun kaikki tapahtui kuin itsestään. Pimeys nielaisi henkiruumiin jättäen miehen seisomaan raivon vallassa ja kauhomaan käsillään kadonneen sielun perään.
Rauha levisi Eclishan sieluun. Hän rentoutui täysin ymmärtäessään, että oli päässyt pois, mutta tällä kertaa hän ei unohtanut tapahtunutta. Hän tunsi vahvistuvansa sekunti sekunnilta enemmän, hän tiesi olevansa vahvempi...
Pian hän saattoi tuntea jälleen raajansa. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta hän tiesi palautuneensa takaisin ruumiiseensa. Kokeeksi hän taivutti sormiaan, puristi kätensä nyrkkiin, ja helpottuneena totesi tuntevansa kipua kynsien painautuessa kämmeneen, totesi tuntevansa lämpimän veren tihkuvan kämmeneen ilmestyneistä haavoista. Hän avasi silmänsä.
"Et sinä noin helposti pääse pakoon", kuului vihainen ääni pimeydestä. Eclishan silmät levisivät säikähdyksestä ja hän ponnahti seisaalleen - hänen ruumiinsa ei ollut enää heikko, vaan vahva, vahvempi kuin koskaan.
Eikä pako ollut ohi vielä. Mies kyyristeli toisella puolella tornia, mutta hän ei ollut kyyryssä pelosta, vaan valmiina hyökkäämään. "Tällä kertaa minä tuhoan maanpäällisen ruumiisi", tämä lupasi julman mielihyvän täyteisellä äänellä.
Eclisha oli kuitenkin valmiina. Hänen aivonsa olivat työskennelleet nopeasti, ja loitsu kohosi hänen huulilleen, vaikkei hän ollut suunnitellut sitä. Kirpeä, sininen valo räjähti Eclishan kämmenistä kohti miestä, joka torjui sen käden heilautuksella. Valo ei kuitenkaan tuhoutunut, eikä lähtenyt etenemään Eclishaa kohti, vaan se kiersi hänen takaansa ja muodostui viideksi ihmisen muotoiseksi siluetiksi, jotka liittivät kätensä yhteen ja ryhtyivät tanssimaan miehen ympärillä.
Ymmärtäessään tapahtuman mies karjahti raivokkaasti, ja tuli välähti hänen silmissään. Hän juoksi päin hahmoja, jotka eivät antaneet myöten, ja paiskautui voimalla tornin lattiaan.
Eclisha ei puhunut, ei käskenyt, hän vain tuijotti vihaisesti miestä, ja hänen loihtimansa valot pienensivät piiriä. Mies yritti lausua vastakäskyjä, mutta naisen loitsu oli voimakkaampi ja mitätöi jokaisen yrityksen.
"Eclisha, älä", mies huusi vaimeasti, ennen kuin valot tiivistivät piirin niin, että tanssivat aivan miehen jaloissa kiinni, ja hitaasti pimeys ryhtyi valtaamaan miehen vartaloa. "Ei!" hän huusi, kun valot lähtivät kiipeämään hänen häviävää kehoaan pitkin. Ne näyttivät syövän ruumista, ja pian mies oli poissa.
Eclisha huokaisi helpotuksesta ja lysähti kasaan kylmälle lattialle. Miehen hävittyä valot hiipuivat ja pakenivat Eclishan luo, imeytyivät hänen kämmeniensä sisään ja ruokkivat hieman hänen voimiaan.
Hitaasti Eclisha nousi jälleen seisaalleen. Hän tiesi, ettei loitsu pitäisi miestä kauaa poissa, ja että hänen täytyisi lähteä pois. Niimpä hän käveli ovelle, astui ulos ja jätti viimein hyvästit häntä kauan piilotelleelle tornille. Hän lukitsi oven loitsulla, jonka tiesi pidättelevän miestä vain hetken, jos tämä päättäisi palata torniin. Sitten hän lähti laskeutumaan torniin johtavia, pölyttyneitä portaita, ja pohti mielessään, miten voisi häipyä linnasta kenenkään huomaamatta.
Suunnitelmia ei juuri tarvittu, sillä linna oli lähes tyhjä. Vain muutama ihminen käveli käytävillä sammuttelemassa kynttilöitä - ilmeisesti oli ilta. Eclisha juoksi erään hiljaisen, pimeän käytävän läpi saliin, joka oli jo pimeä. Noidan astiensa avulla hän saattoi nähdä salin tyhjäksi, ja niin hän pääsi juoksemaan sen halki suurille parioville, jotka hän avasi hitaasti. Eteishalli ei ollut vielä aivan pimeä, mutta ihmisiä sielläkään ei ollut, joten nainen pääsi turvallisesti linnan oville ja pakenemaan yön turvin pois. ´´

Olin ajatuksissani näpertänyt tarinan aikana pientä lettiä hiuksiini, enkä siksi huomannut hiljaisuuden laskeutuneen jälleen meitä lukuunottamatta tyhjään luolahuoneeseen.
"Sää haluuat varmaankin nähdä louhes?" Dete kysäisi ja katkaisi mietteeni.
"Joo!" huudahdin ja nousin pystyyn. Nejda hätkähti äkillistä innostustani ja kavahti mielestäni pois.
Detekin kömpi jaloilleen ja nosti kuppimme lattialta. Sitten lähdimme kävelemään kohti suurta luolahallia, jossa Nejdaa pidettiin.
"Mun täytyy pestä nää kulhoset lammella, mutta voin neuvoa sulle tien", selitti Dete nopeasti.
"Kaikin mokomin", suostuin. Saavuimme pian 'pääluolaan', ja Dete alkoi opastaa minua.
"Kävele tuoota luolaa" - hän osoitti - "niin pitkälle kunnes tuleet risteykseen, käänny oikeelle ja seuraavaassa oikeelle ja sitten tuleet holvikaarelle. Siellä se on. Mää tuleen peräässä sitten kohta."
Nyökkäsin ja suuntasin askeleeni kohti oikeaa luolaa. Kuulin Deten loittonevat askelet omieni lomassa, kun hän lähti kävelemään ulos.
Luola oli kuin muita synkempi, siellä ei ollut valon valoa, enkä vaivautunut tällä kertaa luomaan omaa valaistusta. Pimeys oli läpitunkematonta, ja herkillä korvillani saatoin kuulla kuin hiiren rapistelua lattian ja seinän rajalla. Kääntyessäni Deten neuvomassa risteyksessä oikeaan, kaksi lepakkoa pääsi yllättämään minut lentämällä suoraan päin takaraivoani. Kirkaisin, kun lepakot tarrautuivat hiuksiini ja alkoivat repiä niitä mukanaan, mutta huitomalla raivokkaasti käsilläni pääsin niistä eroon. Loppumatkan jupisin itsekseni ja tasoittelin hiuksiani.
Lopulta saavuin holvikaarelle, jonka paitsi Deten kertoman mukaan tiesin sijaitsevan täällä myös muistin viime käynniltäni. Sen reunoille oli kaiverrettu muistamani symbolit ja riimut, ja astuessani sisään myös halli näytti tutulta - muistin loputtoman katon ja pienen portaikon, sekä kiviset penkit. Sain kyllä tähyillä aikani, ennen kuin tajusin katsoa ylös ja huomasin Nejdan taiteilevan ilmassa kynttilöiden keskellä.
"Nejda!" huusin sille, sillä lohikäärme ei ollut riemunsa keskeltä huomannut minua. Nyt se katsahti kuitenkin alas ja sen silmät täyttyivät aivan uudella riemulla.
<Sinä tulit, vihdoinkin>, Nejda sanoi ja syöksyi korkeuksista luokseni. Hyppäsin sen kaulaan ja tunsin, kuinka maa katosi jalkojeni alta Nejdan noustessa taas ilmaan. Liu'uin alemmas ja ollessani kohdalla, jossa satulan kuului olla, heilautin jalkani lohikäärmeen kehon toiselle puolelle ja nousin työläästi istuma-asentoon.
"Aika iso tila, ottaen huomioon, että olemme luolassa", sanoin ja vilkaisin ylös. Kattoa ei vieläkään näkynyt, vaikka meidän täytyi olla ainakin sadan metrin korkeudessa. Lisäksi tilan halkaisija oli niin suuri, että Nejdalla oli rutkasti liikkuma- ja kääntymävaraa. "Ihan pitää hattua nostaa tämän tilan luojille."
<Niin, mutta parempi olisi ilmassa>, huokaisi Nejda kaihoisasti.
"Älä huoli, lähdemme kyllä pian. Tämän päivän aikana", lupasin taputtaen Nejdan kaulaa. "Ensin kuullaan Deten tarina."
<Selvä>, se huokaisi uudelleen. <Minä en osaa yhtään yhdistellä niitä asioita siinä tarinassa. Se on outo.>
"Niin, ja luultavasti pelkkää hevonlantaa koko juttu", tokaisin.
<Älä ole niin torjuva.>
"Kuuntelen sitä tarinaa vain, koska olen äärimmäisen kiinnostunut siitä. Muuten en kuuntelisi mokomaa -"
Kinastelumme keskeytti lähestyvät askeleet, jotka me molemmat kuulimme jo kaukaa ja hiljennyimme. Nejda laskeutui hitaasti, ja kun sen jalat koskettivat lattiaa, Dete ilmestyi näkyviin holvikaaren takaa.
Tytön ilme oli pelokkaan kunnioittava, kun hän näki Nejdan ja minut sen selässä. Hyppäsin äkkiä lohikäärmeen selästä alas ja huomasin sivusilmällä sen mittailevan tyttöä päästä varpaisiin. Vilkaistessaan minua Nejdan ilme oli hieman kysyvä sen tuntiessa, ettei Detellä ollut voimia, kuten muilla noidilla oli. Rypistin otsaani ja pudistin päätäni hieman, vastaten louhen kysymykseen.
"Haluakko sää jo lähteä?" Dete kysyi hieman surullisena. Hänen silmänsä näyttivät valuvan alas suoraan mielialan mukana.
"Ensin se tarina", muistutin hymyillen. Istahdin makuulle käyneen Nejdan kylkeä vasten ja taputin kylmää lattiaa vierelläni, kutsuen tytön istumaan viereeni. Hän vilkaisi pelokkaana Nejdaan, joka tuijotteli ylös kattoa tähyillen, ja noudatti sitten kutsuani. Hän oikoi hieman mekkoaan, ja alkoi sitten kertoa.

``Eclisha vaelsi vuosia. Ensin hän lähti Wyren saarelta uimalla - voimakkaalle noidalle se ei ollut juttu eikä mikään. Seuraavaksi hän kulki Britannian halki, saapui Englannin kanaalin yli Ranskaan ja vaelsi päämäärättä Euroopan halki, ainoana tavoitteenaan piiloutua mieheltään. Hän ei kertaakaan näyttäytynyt yhdellekään ihmiselle, näpisti vain harvoin ruokaa - useimmiten hän loihti itse leipänsä - ja kunnon peitteet talven varalle hän saattoi pahimman energian hädässä varastaa sivukylien puodeista.
Kulkiessaan Eclisha ajatteli aina vain helvetillistä miestään, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä häntä todellisuudessa uhkasi joka puolelta. Hän ymmärsi sen vasta, kun eräänä talvena maan alle kaivamassaan kuopassa viettämänsä yön jälkeen hän ei herännytkään maan ja lumen alta, vaan kahlittuna raskain teräskahlein tuoliin keskelle pientä huonetta, jonka seinät, lattia ja katto näyttivät olevan kauttaaltaan kiveä. Huoneessa oli vain yksi ovi, eikä ikkunoita lainkaan. Huoneen nurkassa nökötti valaisemassa kivisen pöydän päällä yksi pieni kynttilä, joka oli jo sulanut lähes kokonaan.
Aikansa Eclisha odotti, reuhtoen avuttomana kahleitaan. Kahleista hänen mieleensä palasi kuva vuosien takaa - tyttärensä Ira reuhtomassa raivopäissään kahleita. Hän tunsi itsensä hevoseksi, joka pian teurastettaisiin, ja kauhistuneena hän ymmärsi, että niin sen täytyi ollakin. Eikä hänen tuomionsa odottaminen kestänyt kauaa, kun sisään astui mies, jonka Eclisha pelokseen tunnisti, mutta jota hän saattoi vasta nyt silmäillä kunnolla.
Mies oli roteva. Hänellä oli lihaksikkaan ylävartalonsa peittona resuinen, ruskeasta kankaasta valmistettu paita. Hänen vyössään näkyi kaikenlaisia veitsiä ja tikareita, joista yksi hänellä oli kädessään. Miehellä oli pitkät, mustat hiukset ja parta.
Eclisha jähmettyi hetkeksi nähdessään miehen. Sitten hän yritti entistä tarmokkaammin riuhtoa itseään vapaaksi - yhtä turhaan kuin aiemminkin.
Mies seisoi hetken hiljaa ovella. Sitten hän alkoi puhua raivokkaan reuhtomisen äänen yli. Tahtomattaankin Eclisha kuunteli.
"Minä olen Armandes." Hänen ilmeensä ei muuttunut. Yhtä hyvin mies olisi voinut olla puhuva kivi. "Hauska nähdä taas, Eclisha, eikö olekin?"
Eclisha ei lopettanut tempomistaan. Kun Armandes ymmärsi, ettei hän saisi kysymykseensä vastausta, hän karjahti: "Lopeta reuhtominen, typerys!" ja veitsi hänen kädessään lennähti salamana naisen vasempaan kämmenselkään.
Huuto kuului pienestä rakennuksesta kauas, hyvin kauas, mutta mökki oli rakennettu keskelle suurta metsää, josta kukaan ei voinut kuulla sitä. Eclisha ei voinut huutamisen lisäksi muuta kuin kiristellä hampaitaan ja tuijottaa silmät kivusta punaisina kättään, jonka voimalla heitetty veitsi oli juuri lävistänyt. Lämmin veri norui kämmenselkää pitkin käsinojalle ja siitä kiviselle lattialle, muodostaen tuolin jalan ympärille alati kasvavan verilammikon sitä mukaa, kun verta pulppusi vammasta.
Pahinta oli, ettei Eclisha voinut tehdä asialle mitään. Hänen taikavoimansa oli mitätöity voimakkaammalla loitsulla, sillä nukkuessaan noita ei voinut puolustautua, jos ei ollut suojautunut ennen nukahtamistaan. Eclisha ei ollut tehnyt niin, ja nyt hän sai maksaa siitä. Hän saattoi ainoastaan kestää tuskan.
Mies - Armandes - kumartui lähemmäs ja alkoi puhua.
"Minä olen Armandes", hän toisti tuijottaen naisen keskenään erivärisiin silmiin, joiden valkuaiset olivat muuttuneet punaisiksi. "Minut lähetettiin tänne kiireisen pojan puolesta noutamaan sinut takaisin luoksemme - eihän sovi, että jäät tänne ja kerrot kaikesta kaikille." Mies virnisti ilkeästi. "Valitettavasti minulla ei ole yhtä suurta valtaa kuin pojalla pakottaa joku mukaani, mutta kyllä minä sinut vielä suostuttelen, nainen." Hän tarttui veitseen ja käänsi sitä ikävästi yhdeksänkymmentä astetta. Nainen huusi jälleen. "Eiköhän tämä riitä kertomaan, mitä on luvassa." Ilkeästi nauraen mies asteli ovesta ulos. Eclishan näkökenttä oli muuttunut veriseksi, mutta näkemänsä punaisen seasta hän saattoi erottaa ovenraosta, että ulkona oli ilta, ennen kuin ovi sulkeutui miehen takana. Kylmä ilma sammutti kituvan kynttilän, joka jätti Eclishan yksin pimeään.
Kivuissaan Eclisha ei voinut nukkua. Niimpä hän yritti keskittyä muistoihinsa Irasta - muistoihinsa kodista. Mutta tuska ja tulevan pelko hiipivät aina hänen mieleensä ja peittivät onnelliset muistot vereen ja vihaan.
Vähitellen yksinään viettämänsä ajan mittaan kämmenselän kipu väheni ja katosi lähes kokonaan - liikkumattomana Eclisha ei tuntenut sitä lainkaan. Hän päätti poistaa veitsen haavasta, vaikka tiesi sen sattuvan.
Koska naista ei oltu sidottu tuoliin ylävartalosta, hän pystyi kumartumaan eteenpäin. Hän kumartui niin pitkälle kuin pääsi, ja noidan aistiensa ansiosta - niitä ei väkevinkään loitsu voinut poistaa, vaikka taikavoimat pystyi - hän näki edessään veitsen ääriviivat. Varovasti hän asetti hampaansa veitsen kahvalle, puristi silmänsä kiinni ja riuhtaisi kaikilla voimillaan.
Veitsi ei irronnut helposti. Terä oli uponnut pari senttiä paksuun puuhun käden alla, joten Eclisha joutui kiskomaan hetken saadakseen sen irti. Kipu syöksähti uudelleen käteen ja kämmenen alla pistelevät puusäleet ja -tikut eivät auttaneet asiaa. Kämmenselässä ei ollut siistiä haavaa, vaan miehen kääntämän veitsen takia se oli pelkkää kipeää, veristä sohjoa.
Kivun takia Eclisha ei sylkäissyt veistä lattialle, vaan piti sen suussaan purren kädensijaan syvät, veriset hampaanjäljet, ja sylkäisi sen pois vasta, kun mies saapui kahden päivän päästä takaisin juottamaan ja ruokkimaan vastahakoisen naisen, joka ei voinut käskyille mitään. Joka kerta käydessään naisen luona, mies koetti taivuttaa tämän tahtoonsa, ja kun ei onnistunut, löi ja potki häntä usein kasvoihin ja muualle vartaloon saaden aikaan pahoja mustelmia ja murtumia. Muutaman kerran Eclisha tunsi nenänsä ja poskiluunsa murtuvan. Mies myös pisteli naista veitsillä vartaloon, leikkasi varpaita, uhaten jatkaa varpaiden jälkeen sormiin jos ei nainen tottelisi. Eräänä päivänä, kun Eclisha oli uupunut, nälkiintynyt, janoinen ja valtavissa fyysisissä tuskissa, hän ei yksinkertaisesti jaksanut kuunnella miehen puhetta, ja rangaistukseksi mies leikkasi hänen korvansa irti, sanoen; "Jos et kuuntele, et varmaankaan tarvitse tätä." Korvan hän jätti tarkoituksella Eclishan nähtäville, ja nainen huusi kivusta leikkaamisen aikana ja kauan sen jälkeen.
Viikkojen kuluttua mies kyllästyi naisen tottelemattomuuteen, ja päätti kutsua ylempänsä, Herransa pojan, hakemaan naisen, vaikka tiesi tällä olevan muuta tekemistä. Hän kuitenkin saapui vain viikon kutsun jälkeen ja harppoi suoraan Eclishan eteen, jättäen Armandesin odottamaan ulkopuolelle.
Kokemuksesta Eclisha tiesi, ettei mies voisi lähettää häntä hänen tahtomattaan pois, jos hän ei katsoisi suoraan silmiin. Niimpä nainen puristi tiukkaan silmänsä kiinni ja painoi päänsä alas, jottei mies voisi pakottaa hänen silmiään auki. Nuorukainen - joka oli myös pysynyt nuorukaisena, vaikka Eclisha oli maan päällä vaeltaessaan vanhentunut - tarttui kiinni tuolin käsinojista ja tuli samalla murskanneeksi jo valmiiksi murskana olevaa naisen kättä, ja painoi kasvonsa vihaisena naisen päähän kiinni.
"Tottele, kurjimus", hän yritti, mutta nainen piti päänsä. Hän tunsi miehen voiman, mutta vastusti sitä. Mies oli juuri kohottamaisillaan kättään voimakkaaseen lyöntiin, kun ulkoa kuului Armandesin huuto, ovi rysähti auki ja hoikka, tunikaan, ohuihin housuihin ja nahkasaappaisiin pukeutunut hahmo juoksi huutaen sisään, tarttui miestä niskasta ja heitti tuon muitta mutkitta ulos hankeen kuin räsynuken. Nopeilla loitsuilla naishahmo sai kahleet aukeamaan käsistä ja jaloista ja Eclisha nousi. Hänen vasen kätensä räjähti oitis tuskan tuleen, muut jäsenet olivat kankeat, kasvot olivat kuivuneen veren peitossa ja ikenet vuotivat verta, mutta kahleiden mukana myös hänen taikavoimansa mitätöineet loitsut katosivat, ja vähä vähältä hän tunsi voimiensa palaavan.
Kääntäessään katseensa ulos nainen näki nuorukaisen yrittävän räpiköidä vetisestä hangesta ylös. Huomatessaan naisen vapautuneen mies kohotti kätensä loitsuun, mutta noita oli jälleen nopeampi. Hän iski oikealla kädellään eteen ja hänen kämmenestään vapautui pimeys.
Pimeys ei kattanut koko aukeaa, jolle mökki oli pystytetty, vaan se oli pieni osa, joka syöksyi tappavalla vauhdilla miestä kohti. Mies näki sen ja tiesi, mikä se oli. Juuri ennen osumaa hän huusi naisille:
"Eclisha! Minä en voi kuolla, etkä siis sinäkään!" Silmät, jotka vielä hetki sitten olivat olleet siniset, leimahtivat Eclishalle tuttuihin liekkeihin ja näyttivät syöksyvän silmäkuopistaan suoraan Eclishaa kohti. Nainen ei ehtinyt väistää - yhdeksi sulautunut tulipallo iskeytyi hänen rintaansa niin suurella voimalla, että hän lennähti päin kivistä seinää. Tipahtaessaan lattialle hän nytkähteli voimakkaasti. Hänen silmänsä muljahtivat ympäri ja ikenet vuotivat jälleen verta.
Nähdessään pahan miehen - ja tyrmäämänsä toisen miehen - katoavan, haltianainen ryhtyi toimiin. Hän polvistui Eclishan nytkähtelevän ruumiin vierelle, työnsi hihansa ylös ja painoi hellästi molemmat kämmenensä naisen rinnalle pitäen hänet aloillaan. Kuiskaillen haltiakielen sanoja ja liikuttaen pitkäsormisia käsiään ympäri naisen ruumista haltianoidan onnistui vaivuttaa valmiiksi väsynyt Eclisha uneen ja lopettaa liikahtelu ja kipu. Lopulta haltia saattoi nostaa naisen käsivarsilleen ja kantaa hänet pois.
Myöhemmin Eclisha heräsi läpitunkevaan mullan hajuun. Avatessaan silmänsä hän näki yläpuolellaan maa-ainesta, hän näki sitä joka puolella ympärillään. Hän tiesi makaavansa maahan kaivetussa kuopassa, ja hänen vierellään oli haltianainen.
Kävi ilmi, että haltia oli tarkkaillut mökkiä, jossa Eclishaa pidettiin, jo kauemman aikaa ennen hyökkäystään. Hän oli aavistanut jonkin pahan läsnäolon, ja saanut siihen myöhemmin varmuuden. Haltia oli myös arpeuttanut Eclishan vammat ja yrittänyt parhaansa mukaan korjata murtuneita luita ja murskaantunutta kättä - käsi näytti normaalilta, arven kera, mutta ei liikkunut läheskään yhtä hyvin kuin aiemmin. Pistohaavat oli korjattu ja kahta puuttuvaa varvasta ei särkenyt. Korvaa haltia ei ollut voinut palauttaa, mutta se ei ollut enää kipeä. Kaikesta huolimatta Eclishan rinnassa oli alituiseen ahdistava tunne, aivan kuin jokin painaisi hänen rintakehäänsä voimalla, ja tutkiessaan itseään hän huomasi keskellä rintaansa muistamansa tulipallon kokoisen, mustan ja kipeän palovamman, kuin hänen ihonsa olisi palanut tuhkaksi siitä kohdasta.
Myöhemmin yhteisen matkansa aikana Eclisha ja haltia huomasivat oudot kohtaukset, joita Eclisha sai - niiden aikana nainen ei voinut lainkaan kontrolloida itseään, ja jälkeenpäin hänen muistikuvansa kohtauksen ajalta olivat hämärät. Mutta kun haltia kertoi Eclishalle liekkisilmistä, vapinasta, huudosta ja yhtäkkisestä raivosta, Eclisha ymmärsi liiankin hyvin, ketä hän muistutti.
Eclisha kertoi tarinansa haltialle, joka estoitta kertoi omansa - hän oli luopiohaltia, karkotettu kotikaupungistaan Irdwyéthistä, sillä hänen isänsä oli tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen - surmannut toisen haltian - jonka seurauksena koko perhe karkotettiin.
Noidat kulkivat yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes saapuivat luopionoitien, luolastonoitien luokse, jollaisia he eivät aiemmin olleet tavanneet. Sivistymättömät noidat asuivat luolissa ja olivat kehnoja loitsijoita, mutta heillä oli selvä johtaja. Haltia ja vanha Eclisha päättivät jäädä asumaan heidän luokseen, ja kuultuaan heidän tarinansa noidat ottivat heidät luoliinsa.
Ei kulunut aikaakaan kahden tulokkaan saapumisesta, kun luolastonoitien johtaja kuoli, ja Eclisha, kunnioitettuna ja hyvin voimakkaana noitana nousi johtajanoidaksi. Haltiasta tuli eräänlainen neuvonantaja, sillä yhteisen matkansa aikana heistä oli tullut hyviä ystäviä. Johtajana Eclisha saattoi tehdä muutoksia luolastonoitien elämään - hän muunmuassa loihti tuhannet kynttilät valaisemaan huoneita ja sadat suitsukkeet levittämään hyviä tuoksuja, niitä tuoksuja, joista nainen itse piti, ja joita hän ikävöi linnassaan.
Nainen ei unohtanut historiaansa. Joka yö hän näki unia hiipivistä varjoista, orjalapsista, varjoihin kasvonsa piilottavasta miehestä, liekkisilmistä... ja vähitellen kohtaustensa seurauksena hänestä paitsi tuli kunnioitetun ohella pelätty ja tarkkaan karteltu johtaja hän myös menetti osan itseään ja väliin unohti olinpaikkansa ja -aikansa, sillä hänen elämänsä oli jäänyt kauas taakse, eikä hän koskaan saisi rauhaa.´´

Yhtäkkiä tunsin, ettemme olleet hallissa kolmisin. Deten lopetettua viimeinkin tarinansa kohotin katseeni ja huomasin kaksi hahmoa oviaukossa. Dete ja Nejdakin katsoivat samaan suuntaan, ja me kaikki tuijotimme: minä arvioivana, Dete pelokkaan kunnioittavana, Nejda epäilevänä, meitä silmät siristyneinä tutkailevaa Eclishaa ja hänen vierellään seisovaa mustakaapuista haltiaa.
Katsoessani vanhusta minun oli paljon helpompi uskoa äskeiseen tarinaan. Arvet ja vammat, jotka Dete oli juuri hetki sitten kuvaillut, täsmäsivät täysin mielikuviini. Tarkemmin katsoessani huomasin, että Eclishan vasen käsi tärisi hieman.
Noidat tuijottivat meitä aikansa, kunnes sanaakaan sanomatta harmaahapsinen vanhus kääntyi ja haltia lähti automaattisesti perässä.
Odotimme hetken hiljaa, kunnes olimme varmoja, että Eclisha oli mennyt. Dete huokasi helpotuksesta.
"Luuletko, että hän tiesi meidän puhuneen hänestä?" kysyin silti kuiskaten.
"Luulen", Dete vastasi. Hänen hartiansa vapisivat. "Hän tieetää aina kaaiken."
"Vai niin..." En voinut olla kysymättä. "Onko tarina totta?"
"On! On! Totiisinta totta!" tyttö erehtyi huutamaan ja tukki sitten suunsa. "Mikä saa sut epääilemää sitä?"
"En tiedä", vastasin rehellisesti. Huomasin Nejdan vilkaisevan minua merkityksellisesti. "Mutta minun on varmaan aika lähteä."
Nousin jaloilleni ja Dete seurasi esimerkkiä. Halasin häntä tiukasti. "Kiitos kaikesta", kuiskasin tytön korvaan. Vetäydyttyäni halauksesta huomasin hänen silmäkulmassaan pidäteltyjä kyyneliä, ehkä liikutuksesta.
"Ei mitään, ei mitään", hän sanoi heiveröisellä äänellä. "Tulethan vielä käymään?"
"Varmasti", lupasin ajatellen, että ensi kerralla toisin oman tyynyn mukana. Siirryin holvikaarelle, ja Nejda tuli perässä. "Näkemiin sitten, Dete." Vilkutin hyvästiksi, ja Dete teki hymyillen samoin. Sitten käänsin selkäni ja astuin pimeyteen, ja äänettömästi Nejda ahtautui perässäni holvikaaresta.
Kun olimme jo ohittaneet pääluolan ja kävelimme kohti luolan suuta, Nejda rikkoi välisemme hiljaisuuden. <Minä uskon, että se on totta>, lohikäärme ilmoitti.
"Niin minäkin", sanoin hiljaa. Nyt olin vakuuttunut siitä - Eclishan uudelleennäkeminen sai minut kääntämään pääni.
<Hyvä.>
"Millä lailla? Koska egosi olisi räjähtänyt, jos olisit ollut jälleen ainoa oikeassa?" ärähdin tahtomattani. Nejda kavahti hieman - kuulin sen siipien kahinan.
<Taidat olla yhä huonolla tuulella Eondarin takia>, Nejda sanoi varovasti.
"Ehkä, mitä se sinua liikuttaa?"
<Sitä, että minusta ei ole kiva lentää ties kuinka pitkää matkaa kotiin tuollainen äkäpussi selässäni. Voisit joskus ajatella minua.>
Käännyimme mutkasta ja näimme luolan päässä päivänvaloa. En katsonut tarkemmin, mutta Nejda tökkäsi selkääni kävellessämme ja sanoi: <Katso, kuka tuolla on.>
Kohotin katseeni ja näin jo toisen kerran saman päivän aikana Eclishan haltiaystävineen. Haltialla oli jotakin kannettavanaan, ja saapuessamme heidän kohdalleen hän kohotti sitä.
"Sinä unohdit satulasi", Eclisha sanoi hitaasti. Hänen ilmeensä oli kuin kivestä veistetty, se ei muuttunut vähääkään.
Kurtistin kulmiani ja otin satulan haltian käsivarsilta. "Kiitos", mumisin, käännyin ja asetin satulan Nejdan niskakuoppaan, jossa ei ollut piikkejä. Kiristin nopeasti vyöt ja käännyin sitten takaisin noitien puoleen.
"Ota tämä - se on lahja meiltä." Eclisha ojensi oikeaa kättään, jossa oli kaunis kristalli, josta auringon valo taittui piirtäen valonsäteet luolan seiniin. Kristalli oli pujotettu pelkistettyyn nahkanyöriin. Otin sen vastaan.
"Kiitos, se on kaunis", sanoin kummastuneena moisesta lahjasta. En kuitenkaan ripustanut sitä kaulaani, vaan laitoin sen housuntaskuun.
"Muista tarina", Eclisha kuiskasi yhtäkkiä kiihkeästi kumartuen puoleeni, ja äskeinen hiljainen torjunta ja arvokkuus oli tiessään. Sitten naamio palasi ja haltia vilkaisi nopeasti vanhusta. Hänen hupun peittämä päänsä kääntyi sitten taas minuun, ja ennen kuin nuo kaksi lähtivät kävelemään takaisin pimeyteen ehdin nähdä molempien silmissä kaksi tulikekälettä.

Lentomatkalla olin vaitonainen. Nejda pani sen merkille.
<Mitä mietit?>
<Eclishaa ja sitä tarinaa>, vastasin telepaattisesti.
<Mitä siitä?>
<Näitkö sinä sen haltian ja Eclishan kun lähdimme, kiinnititkö huomiota?>
<En, olisiko pitänyt? Mitä erikoista niissä oli?> kummasteli Nejda.
<No... heidän molempien silmänsä olivat liekit. Niinkuin... ne, tiedät kyllä. Ja... Eclisha oli kopea, sitten yhtäkkiä hän oli kiihkeä, ja sitten taas kopea. Ja se haltia, eihän hänen silmiensä pitäisi olla sellaiset... ja minusta tuntuu, että he ovat jättäneet jotain kertomatta.>
<Kuten?>
<Mistä minä voisin tietää! Tämä on turhaa.>
<Niin on.>
Loppumatkan olimme hiljaa, molemmat mietteisiimme vaipuneina. Minä ajattelin Eclishaa, noidan outoa käytöstä, ja muita luolastonoitia. Jotain hämärää siellä oli pakko olla meneillään, mutta mitä? En saanut ajatuksistani kiinni, enkä missään ollut tolkkua. Turhauduin nopeasti omiin ajatuksiini, ja mietteissäni aika kului nopeammin kuin sen olisi pitänyt.
<Katso! Olemme jo perillä!> huudahti Nejda innostuneena. Sen häntä alkoi heilua ja hännän mukana koko keho vaappui vaarallisesti. Tarrasin jälleen kiinni satulaan ja painauduin matalaksi, vaikka laskeutuminen ei ollutkaan vielä lähellä. Hajnalkaan oli liki kilometri matkaa, mutta niin kaukaa ja korkealta pilvettömänä päivänä saattoi nähdä vaikka miten kauas. Erotin jokaisen Hajnalkan rakennuksen, jopa näin, kuinka kaksi pientä mustaa varjojenlohikäärmettä taisteli keskenään aukealla paikalla tallirakennuksen takana.
"Vihdoinkin", kuiskasin itsekseni.
Kilometri ei ollut matka eikä mikään suurelle lohikäärmeelle, joka oli lentänyt jo ties kuinka pitkään kotia kohti. Pian se alkoi menettää korkeuttaan ja syöksyä kohti maata. Nejda ei laskeutunut aivan Hajnalkan pihaan, vaan kuluneen paaluaidan ulkopuolelle, ja kun maa oli tarpeeksi lähellä, se käänsi vartalonsa pystysuoraan ja räpytteli siipiään vimmatusti, ettei se tärähtäisi liian kovaa maahan. Saatuaan takajalkansa tukevan maan päälle se saattoi laskeutua neljälle jalalle. Siipien pehmentämänä tärähdys ei ollut kova, ja huomatessani meidän olevan maalla hyppäsin pitkästä istumisesta jalat hieman kankeina maahan. Tähyilin hetken ympärilleni.
"Mennään talliin", ehdotin Nejdalle, ja tuo nyökkäsi.
<Saat ottaa tämän typerän kapistuksen selästäni>, Nejda sanoi nyrpistellen. <Se hiertää.>
"Ai, anteeksi. No, kohta saat sen pois."
Matkaa ei ollut paljon - Nejda oli osannut laskeutua tarpeeksi kauas, mutta samalla tarpeeksi lähelle - joten ei aikaakaan kun saavuimme suuren tallirakennuksen ovelle. Vilkaisin toiveikkaana sisään, mutta siellä oli autiota.
"Ei ketään", murahdin, "mutta otetaan nyt kuitenkin se satulasi pois."
Nejda oli erittäin halukas pääsemään mokomasta kiusankappaleesta eroon, ja saatuani sen pois lohikäärmeen selästä kannoin sen omalle paikalleen odottamaan seuraavaa lentomatkaa.
"Sitten etsintäretkelle", huoahdin alistuneena.
Kävelimme hieman viilenneessä illassa kohti Ayomiden kylää, sillä oletimme lohikäärmeiden olevan minun talollani, jos ne eivät täällä olleet. Puolimatkassa meitä vastaan juoksi ja puoliksi lennähteli Neyo, tapansa mukaan ilkikurinen virne lohikäärmeennaamallaan.
<Tekin suvaitsitte tulla>, se sanoi toruvasti päästyään lähelle.
"Tiesitte, että tulisimme tänään", muistutin.
<Silti.> Nyt se oli vierellämme, ja kulki kävellen mukanamme.
"Miksi te olette minun talollani? Kai te olette siellä, ettekä muualla tekemässä tuhoja?" Kauhistuin.
<No... joo.> Kiusaantunut hiljaisuus. <Kuule, sinun talosi ei ole enää parhaassa kunnossa. Älä nyt suutu!> Neyo kiilasi eteeni ja kääntyi pää minuun päin katsomaan minua, kun pysähdyin vihaisena. Kyllä se kai ihan asuinkelvollinen, on... mutta ->
Mutta minä olin jo lähtenyt juoksuun. Nejda nousi ilmaan ja lensi talolleni, hyvin nopeasti. Neyokin loikkasi ilmaan, mutta lensi hieman ontuvammin ja hitaammin kuin sitä suurempi ja vanhempi lohikäärme. Se joutui välillä ottamaan lisää vauhtia potkaisemalla maata, tosin minä en juostessani niin lujaa kuin jaloista lähti paljoa kiinnittänyt siihen huomiota.
Nejda ehti talolle paljon ennen minua ja Neyoa. Mutta eipä sillä paljon väliä - huomioni kiinnittyi mustiin kohtiin, jotka täplittivät yhtä taloni ulkoseinää. Vahinkoa ei ollut kuin sillä seinällä, ja hetkeksi helpotuin, kunnes Neyo tokaisi: <Takaseinä on vielä pahempi.>
Neyo oli jo mennyt takapihalle, ja minä juoksin perässä. Ja valitettavasti jouduin toteamaan, että Neyo oli oikeassa.
Koko takaseinä oli kuin kuorrutettu mustalla tuhkalla. Toinen nurkka talostani oli musertunut, tiilit murskana, ja koko talo näytti tarkemmin katsottuna notkahtavan hieman sinne suuntaan.
"SENKIN..." En edes löytänyt tarpeeksi pahoja sanoja. Marssin takaovesta sisään edes huomaamatta muita lohikäärmeitä, jotka tapittivat minua - Nereidiä ja Medeiaa - ja totesin oven olevan vinksallaan. En välittänyt, vaan riuhtaisin oven auki, astuin sisään ja paiskasin sen kiinni, vain huomatakseni, että se ponnahti ovenkarmiin osuessaan uudestaan auki. Lopulta lysähdin uupuneena kuluneelle sohvalle ja nukahdin.

Myöhemmin illalla istuin takapihalla Nereidin vieressä. Olimme kauempana muista, varsinkin Neyosta, koska vihoittelin sille taloni turmelemisesta.
<Ethän sinä ole minulle vihainen?> Nereid kysyi silmät suurina. Minulla oli ollut rakasta sielunlouheani ikävä, ja halasin sitä jo toistamiseen.
"En tietenkään", supisin sen korvaan. "Miksi olisin?"
<En tiedä. Anteeksi.>
"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", huokaisin ja laskin sitten käteni maahan jatkamaan palaneiden ruohonkorsien nyppimistä.
<Pyydän silti, Neyon puolesta. Anteeksi>, lohikäärme toisti surullisena.
"Voi, Nereid." Nostin oikean käteni sen kaulalle ja näpräsin pieniä luupiikkejä. "Miksi sinun pitäisi pyytää jonkun muun puolesta anteeksi? Et sinä ole tehnyt mitään väärin. Muista se."
<Selvä.>
Huokaisin taas ja ajatukseni palasivat siihen, mitä olin ajatellut ennen keskustelua; Eclishaan, haltiaan ja luolastonoitiin. Kaivoin taskustani oudon kristallin ja tutkin sitä tarkasti. Se näytti pimeässä hehkuvan pientä valoa, mutta varma en tietenkään voinut olla. Työnsin se takaisin taskuuni ja tuijottelin käsiäni.
Jos luolissa jotain oli meneillään, minun täytyi saada tietää siitä. En voisi vain istua ja olla rauhallisin mielin, jos helvetillisiä voimia riehui maan päällä. Voisin - halusin - ehkä jopa osallistua niiden tuhoamiseen... jos olisin tarpeeksi vahva.
Painoin pääni vasten Nereidin kaulaa ja suljin silmäni. Jos jonkin tässä maailmassa tiesin, niin sen, että voimani olivat rajalliset.

Vastaus:
Tuhottoman hieno loppu. Tarina rauhoittui ihanasti Eclishan tarinan lopusta kotiinpaluun, siihen hiipi salavihkaa rauhallisuus, joka huipentui Nereidin kanssa käytyyn keskusteluun.

Hmm, tiedä sitten, mitä Eclishan tarinaan sanoisi... Olen lukenut kamalampiakin kuvauksia kaikennäköisestä väkivallanteosta, ja... niihin verrattuna tuo tuntui sensuroidulta. Mutta, taidan olla liian paatunut jo sellaiseen. Toisaalta, epäilen, ettei tarkempi, syvällisempi kuvaus olisi ollut tarinaan ja tekstiisi sopivaa, sillä tekstin rauhallisuus, nopeus, kaikki muut elementit sotivat sellaista vastaan. En oikein tiedä, miten se kannattaisi selittää, mutta... tuo on hyvä sellaisenaan, parempi, mitä tarkempana olisi.

Ja se, mitä Neyo oli tehnyt... Voi pientä raukkaa, kun saa kuulla kunniansa...

Yleisesti ottaen voisin todeta tämän tarinan olleen... upea kaikessa kokonaisuudessaan, ja pituus oli... jotain tuhottoman pitkän ja loputtoman väliltä. Ja ihanasti jätit tuon lopun tuohon, siitä on luonteva jatkaa tekstin kirjoittamista, jatkaa toiseen tarinaan.

Kirjoittajanlahjoja sinulta ei ainakaan puutu, mikäli ajatellaan tunnepuolta, kuvailua ja sitä, miten tuot asiat esille, ja miten siirryt asiasta toiseen.

Sinulle tästä pätkästä sitten 30 kr.

~Darya

Nimi: Draguel - 28.07.2010 10:43
Hoitsusi: Dargen Waramir / Darwen

Aivan ja pahoittelen ikä virhettä, en ollut muistaa minkä ikäinen Eal oli (en päässyt enttiin tarkastamaan) ja epähuomiossani pistin tarinan pätkän julki...

Elikkäs, Ealin veljet ovat 230 vuotiaita ja heidän siskonsa siren vasta vajaa 160 vuotias...

Nih, pahoittelen häsläämistäni...

Vastaus:
Noooh, eipä tuollaisella mitään sen suurempaa merkitystä ole, ainakaan lukukokemuksen kannalta.

Mutta, kiitoksia korjauksesta ^^

~Darya

Nimi: Draguel - 28.07.2010 10:36
Hoitsusi: Dargen Waramir / Darwen

Jatkuu...

- Ruokasali on tuolla, Eal sanoi ja ohjasi minut suuria valkoisia ovia kohti. Sali oli suuri ja korkea kattoinen. Kuten kaikki muukin talossa, huone oli koristeltu pylväin, kasvein, patsain ja valkein läpikuultavin kankain. Valkoisen pöydän ympärillä oli kahdeksan tuolia, kuusi sivuilla, kaksi päädyissä, ja jokaisen tuolin selkänoja oli tavallisen tuolin nojaa korkeampi. Pöytä oli täynnä hedelmiä ja kaiken laista muuta ruokaa. Hymyilin iloisesti, tällä oli todella hienoa, minun muistaakseni Ealin perhe ei ole kauhean korkea arvoinen perhe… Saatoin tosin muistaa väärin. Eal ohjasi minut peremmälle huoneeseen. Ilahduin huomatessani Ealin isän tulevan meitä vastaan. Hän hymyili minulle lämpimästi.
- Voitteko jo paremmin neiti Draguel? Hän kysyi ja hätkähdin.
- Öh, kyllä, kiitos sanoin ja niiasin nopeasti.
- Anna hänen syödä hyvin, Deju´ven sanoi Ealille ja meni tämän ohitse.
- Ettekö aijo liittyä seuraamme? Eal kysyi ja kääntyi hitaasti isäänsä päin.
- Olen pahoillani, mutta minulla tehtävää, tapaamme vielä, Deju´ven vastasi pojalleen, loppu tosin oli tarkoitettu minulle. Nyökkäsin ja seurasin kun Ealin isä lähti ruokasalista. Kuulin Ealin huokaavan raskaasti.
- Onko hänellä jotain erittäin tärkeää tekemistä? Kysyin huomatessani Ealin huolestuneen ilmeen.
- Minä en niin tiedä, hän vastasi mutta hymyili minulle.
- Hänestä ei voi ottaa selvää, Eal lisäsi ja tarjosi minua tuolia johon istahdin hymyillen. Eal istahti minua vasta päätä ja otti käteensä pyöreän turkoosin hedelmän ja laski sen lautaselleen.
- Mitkä sisaresi nimet ovat ja minkä ikäisiä he ovat? Kysyin koska halusin puhua Ealin kanssa, ja muutenkin minua kiinnosti tietää.
- No pikkusiskoni nimi on Siren, hän näyttää samanikäiseltä kuin sinä ja onkin nuori. Vajaa viisisataa vuotta vanha, veljeni… Vanhemman nimi on Poseed ja nuorempi on Hadaju, he ovat aika lailla minun ikäisiäni pari sataa vuotta nuorempia, Eal sanoi ja halkaisi hedelmän.
- Entä äitisi?
- … Hänen nimensä? Emelinia Crystal, Eal vastasi ja katsahti minuun.
- Veljekset saattavat olla pikkusiskoni mukaan lukien erittäin ärsyttäviä, varoitan vain etukäteen. Sirenin pitäisi haljeta onnesta kun näkee sinut, hän on aina halunnut nähdä, Eal sanoi ja keskittyi jälleen syömiseen.
- … Miksi? Kysyin ja Eal oli tukehtua juomaansa.
- No tuota, Eal rykäisi ja katsahti minuun.
- Hän… On… Utelias, viimeinen sana tuli ehkä liiankin nopeasti Eal, ajattelin ja huokaisin. Mitähän hänen pikkusiskonsa tietää minusta jos kerran on niin innoissaan näkemän minua. Katsahdin Darweniin.
- Millainen on olosi?? Kysyin ja hymyilin. Eal katsahti minuun kysyvästi, mutta taisi ymmärtää minun puhuvan munalle sillä hän jatkoi syömistään. Muna oli vaiti joten annoin sen olla ja katsahdin eteeni… Mitä uskallan maistaa ensimmäisenä? En saanut päätettyä ennen kuin ovi toiselta puolelta huonetta aukeni ja kaksi hymyilevää nuorta miestä astuivat huoneeseen. Huomatessaan minut he pysähtyivät ja hymy muuttui hämmennykseksi.
- Oikean puoleinen on Poseed ja vasemman puoleinen Hadaju, Eal sanoi ja otti lasin käteensä. Katselin heitä yhtä ihmeissään kuin he minua. Molemmilla oli taivaan siniset silmät ja vaaleat pitkät hiukset, hiukset oli letitetty. Oikean puoleisella pojalla siis, Poseedilla letitetyt hiukset olivat asetettu oikean olkapään yli. Vasemmalla pojalla oli samoin mutta vasemmalla puolella. Heillä molemmilla oli samantyyliset asut kuin Ealilla mutta hihat olivat valtaisat ja takit enemmän kuvioidut. Veljekset hymyilivät minulle samaan aikaan samanlaisesti.
- Draguel otaksun, molemmat sanoivat samaan aikaan. Hätkähdin mutta hymyilin ja nyökkäsin.
- Kyllä ja te olette Poseed ja Hadaju, mukava tavata Ealin veljiä.
- Eal aika söpö vai mitä? Hadaju kysyi Poseedilta ja naurahti ja vastasi.
- Älä viitsi mitä muuta olisit voinut olettaa. Eal tuhahti ja sanoin veljilleen jotain haltia kielellä. Veljekset katsahtivat Ealiin ja vastasivat saman aikaan jotenkin turhautuneina. Eal sanoi vielä jotain, minkä jälkeen saliin tuli hiljaista. Veljekset tuijottivat Ealia epäuskoisina. Kohta molemmat tulivat taakseni ja istahtivat molemmille puolilleen. Eal taittoi lusikan ja murahti. Veljekset nojasivat pöytään käsillään pitäen samalla katseensa minussa. He olivat kuin peilikuvat toisiltaan.
- Mitä pidät kodistamme? He kysyivät ja hätkähdin.
- Oh, se on todella ihastuttava, erittäin kaunis, sanoin ja hymyilin lämpimästi molemmille.
- Vai niin, vai niin, mistä pidät siinä eniten? Veljekset kysyvät ja naurahtivat. Ennen kuin ehdin vastata, Eal heitti molempia veljiään päin pienen viinirypäleen näköisen hedelmän.
- Sanoin, turpa kiinni, Eal painotti ja lisäsi jotain haltija kielellä.
- Ääääh, kaikki kiva kielletään, veljekset sanoivat nojasivat käsiinsä.
- Oma on ongelmanne kun olette tuollaisia, Eal huudahti. Poseed ja Hadaju, tekivät kasvoilleen erittäin surulliset ilmeet jotka saivat Ealin vain enemmän raivoonsa.
- Jiaah, isoveliii! Kuului huuto ja äkkiä Ealin kaulassa roikkui nuori vaaleatukkainen tyttö.
- Hei taas Siren, Eal vastasi ja huokaisi.
- Etkö tuonut minulle mitään maailmalta, olit poissa niin kauan, isoveliiih! Siren huusi ja alkoi niin sanotusti itkeä.
- Joo kyllähän se toi, oman tyttöyst… Veljesten lause jäi kesken kun Eal heitti molempia päin vesimelonin kokoiset hedelmät. Katsahdin heihin kysyvästi.
- Täh kuka… EEEEH, OLETKO DRAGUEL? Siren kysyi ja tuli luokseni.
- No, niin, minä olen, sanoin varovaisesti. Siren näytti siltä että saattaisi syödä minut.
- Vau, aivan ihanaa, saan viimeinkin tavata sinut. Isoveli on puhunut sinusta niin paljon jopa unissaan etten ole voinut muuta kuin kiinnostua tietämään kuka sinä olit? Siren sanoi ja katsahdin Ealiin.
- Unissaan?
- Niin hän luulee, Eal sanoi pieni punakasvoillaan.
- En minä mitään luule sinä puhut unissasi! Siren vastusti ja sai minut nauramaan.
- Niin olen minäkin kuullut sinun höpöttävän omiasi, veljekset sanoivat ja istuivatkin jo paikoillaan.
- Kuten sanoin, Siren tuhahti ja Eal nojasi käteensä turhautuneena.
- Kuinka vanha sinä olet? Siren kysyi, minulta.
- Oh, kuusitoista, täytän seitsemäntoista piakkoin, vastasin ja katsahdin Ealiin. Hän piti katseensa pois minusta ja oli edelleen hieman punastunut. Pian Eal katsahti minuun ja hätkähti. Hymyilin lämpimästi hänelle, mihin Eal vastasi hellällä ja huvittuneella hymyllä. Aivan kuin kaikki muut äänet olisivat ympäriltämme kadonneet, en minä ainakaan kuullut kenenkään sanovan mitään, pidin vain katseeni Ealissa.
- Oih, sinulla on lohikäärmeenmuna, Siren huudahti ja säpsähdin.
- No kappas, veljekset sanoivat ja katsahtivat toisiinsa.
- Mikä sen nimi on?
- Darken Waramir, mutta kutsun ihan vain Darweniksi. Veljekset hämmentyivät ja katsahtivat Ealiin joka nyökkäsi heille. Pian molemmat katsahtivat poispäin toisistaan miettien. Siren kyseli minulta kaikenlaista ja vastasin parhaani mukaan. Olin kuitenkin hyvin keskittynyt Ealiin joka tuijotti Darwenia hiljaa ja miettien. Hätkähdin kun veljekset nousivat ja katsahtivat minuun.
- Oli erittäin mukava tavata Draguel, toivomme että tapaamme piakkoin uudelleen, he sanoivat ja lähtivät...

- Niinkö?
- Niin, Flamefire on Poseedin ja Hadajun lohikäärmeiden isä, hekin tunsivat veljesi hyvin, Eal sanoi ja auttoi minut pienen puron yli. Kun olimme syöneet, Eal halusi näyttää minulle jonkin paikan ja kielsi Siren seuraamasta ja tulemasta mukaan. Olimme kulkenet jo pienen tovin metsässä, aurinko paistoi kirkkaasti puiden latvoista ja kauniit kukat koristivat aluetta, kirkkaan nurmen kanssa. Otin paremman otteen Darwenista ja jatkoin Ealin seuraamista. Metsä ei tuntunut tiivistyvän lainkaan, puut olivat sopivan harvalla toisistaan, liikkuminen oli helppoa.
- Sinun sisaruksesi olivat ihan mukavia, sanoin hymyillen. Näytti siltä että Eal olisi saanut kylmiä väreitä, mutta kun Eal katsahti minuun, en enää olettanut niin.
- Osaavat he olla hankaliakin, paljon hankalampia, Eal sanoi ja jatkoi kulkuaan. Katsahdin Darweniin.
- Kuule, voisiko olla että Eal pelkää sisarustensa sanovan jotain, mitä Eal ei tahdo minun kuulevan? Kuiskasin munalle joka pian värähtikin.
”Luultavasti… Ehk… Se, joht… Tuntei… Sinuun” Kuulin Darwenin meditoivan ja katsahdin nopeasti Ealiin. Tunteista minuun? Otin muutaman juoksu askeleen ja menin Ealin viereen. Odotin hetken, puna tuli kasvoilleni ja koetin hengittää rauhallisesti. Kohta hivutin käteni Ealin kädelle ja otin siitä kiinni. Hän hätkähti ja katsahti minuun. Pidin katseeni metsässä ja hymyilin hieman. Eal piti vielä katseensa minussa, mutta pian hän otti paremman otteen kädestäni ja näytti hymyilevän. Jatkoimme matkaamme ja katsahdin Darweniin. Kiitos, ajattelin ja hymyilin hieman leveämmin.
- No niin, siinä se on, Eal sanoi lämpimästi. Edessämme näkyi pieni aukio jonka reunalla oli lampi. Eal veti minut lammelle ja istahti sen rannalle.
- Mitä me täällä? Kysyin mutta Eal vain taputti maata, pyytäen minua istumaan. Istahdin nurmelle ja seurasin Ealin puuhia. Hän ojensi kätensä lammen pinnalle ja sanoin jotain haltiakielellä. Hetken päästä pinnalle tuli kuplia joiden jälkeen lumpeen näköinen kukka. Kukka tosin oli erivärinen kuin tavallinen lumme. Kukan väritys oli punaisen ja keltaisen sekoitus, väri väreili terälehdissä kuin vedenpinta.
- Kaunis, sanoin hymyilin lämpimästi.
- Kukan nimi on Vèlve, Eal sanoi ja katsahti minuun.
- Näissä lumpeen terälehdissä on taikaa, kerrotaan että eräs haltija itki niin paljon että syntyi lähde jossa alkoi kukkia näitä harvinaisia kukkia, Eal sanoi ja otti terälehden kukasta.
- Kun syöt tämän, se toteuttaa yhden sydämesi toiveen, toiveen jota toivot sydämestäsi, hän jatkoi ja antoi terälehden minulle.
- Mutta on kaksi asiaa joita lehti ei toteuta… Tappamista tai kuolleista nousemista.
- Mistä varmuus?
- Ei se ole varmaa, koskaan vaan… Ne toiveet eivät ole toteutuneet… Eal sanoi ja huokaisi.
- Tiedän että olisit toivonut… Eal vaikeni ja katsahti minuun. Katsahdin maahan onnettomana ja valutinkin poskelleni kyyneleen. Eal hätkähti ja otti kyyneleeni sormen päähäänsä, ja lausu haltia kielellä jotain. Pisara nousi leijumaan ilmaan ja kohta se kovettui. Siihen muodostui hopeinen ketju ja pian koru laskeutui Ealin kämmenelle.
- Tahtoisin pitää tuskasi, jottet joutuisi sitä yksin kantamaan, Eal sanoi ja hymyili. Vavahdin ja kyyneleet alkoivat virrata poskillani, pian kiedoin käteni Ealin kaulan ympärille ja itkin. Tunsin hänen kätensä kietoutuvan ympärilleni ja uskalsin jatkaa itkemistä.
- Et ole yksin, en anna olla sinun yksin. Minä…, Eal vaikeni ja sai minut punastumaan.
- Minä, hän tukahdutti sanansa ja hymyilin hieman.
- Kiitos, Aelundlin… Olimme hetken hiljaa, Eal piti minut lähellä itseään, enkä itsekkään tahtonut liikkua. Tuntui siltä että kaikki paha pysyisi erossa minusta kun Eal oli lähelläni. Hätkähdin kun Eal erkani ja katsahti taivaalle.
- Eal, sanoin mutta hän nosti kätensä minua päin, aivan kuin olisi halunnut minun olevan vaiti. En ymmärtänyt mitään, mutta Eal tuntui keskittyvän kuunteluun erittäin tarkasti. Kohta hän nousi ylös ja puristi kätensä nyrkkiin.
- Nouse Draguel, Eal käski, ja tottelin suosiolla. Äkkiä taivaalta kuului valtaisa jyrähdys ja pilvet menivät auringon tielle.
- Tule! Hän sanoi ja alkoi viedä minua pois metsästä. Otin paremman otteen Darwenista.


Katselin parvekkeelle johon iskeytyi vesipisaroita kuin luoteja pehmeään lihaan. Ukkonen jylisi ja salamoiden valot välkähtivät. Haltiakylä oli hiljainen, vain sateen kevyet äänet kaikuivat kaduilla. Darwen oli sylissäni, kylmänä. Katseeni oli lukitutunut sateeseen ja mielessäni meni monia sekavia ajatuksia. Eal oli puhumassa isänsä ja kahden veljensä kanssa. Olin huoneessani ja odotin Ealin tulevan. Jälleen salama välkähti ja ukkonen jylisi. Kotona oli ukkosta aika usein, siksi en ymmärtänyt miksi Eal ja haltiat olivat niin peloissaan siitä. Säpsähdin kun ovi aukesi, ja joku astui huoneeseen.
- Mikä on vointisi? Eal kysyi ja tuli luokseni.
- Ei tässä mitään… Mitä on tapahtunut? Kysyin kun huomasin Ealin hieman pelokkaat kasvot.
- Olemme hieman hämillämme, täällä ei ole ukkostanut 3500 vuoteen, Eal sanoi ja säpsähdin.
- Eli se ei ole normaalia, se ei ollut kysymys.
- Niin… Eal vaikenija katsahti kanssani sateeseen. Olimme hiljaa…
- Kuule, muistatko kun olit kymmenen vanha ja juoksimme rankka sateessa? Eal sanoi ja katsahdin sinuun.
- Onpa sinulla hyvä muisti, sanoin naurahtaen.
- Muistatko?
- Kyllä, se oli pahin sade moneen vuosikymmeneen, sanoin ja laskin Darwenin sängylle ja menin takaisin Ealin viereen.
- Niin, sinä olit kovin innoissasi kun jahtasit minua.
- Eh, jahtasinko sinua?
- Heh, pidit pienennä kiinniotto leikeistä ja siitä että sinut nostettiin korkealle.
- Vau, sinulla todella on hyvä muisti.
- Tietyt asiat muistan hyvin, muistan miltein kaiken sinun nuoruudestasi.
- Pitäisikö olla iloinen vai alkaa kaivaa omaa hautaa.
- Et sinä mitään noloa ole tehnyt, älä huoli. Sanoit vain niin paljon kauniita asioita etten tahdo unohtaa niitä, Eal sanoi ja hymyili. Katsahdin häneen sivusilmällä mutta siirsin kuitenkin katseeni takaisin sateeseen.
- Mikä on jäänyt parhaiten mieleesi? Kysyin, itse en omia sanojani muistanut. Eal oli vaiti mutta kohta katsahti minuun ja hymyili.
- Rakastan sinua Eal, olet maailman tärkein asia minulle. Ethän koskaan jätä minua yksin? Eal sanoi ja jähmetyin. Katsahdin häneen punastuneena.
- Olit silloin myös kymmenen vanha, Eal sanoi ja käänsin katseeni. Miksen muistanut sanoneeni mitään tuollaista? En kyennyt sanoa mitään.
- Olit pieni mutta sanasi ottivat minut valtaasi, en enää kyennyt muuta kuin seuraamaan sinua, joka ikinen vuosi odotin sitä että kasvaisit jotta kuulisin sinun sanovan sen uudelleen, ehkä… Hieman enemmän sydämestäsi… Eal sanoi ja otti poskestani kiinni ja siirsi katseeni häneen.
- Silloin vain hymyilin… Mutta en ole vieläkään jättänyt sinua yksin, aikaa kului ja halusin aina vain olla enemmän lähelläsi… Jos vaikka joskus kykenisi olemaan niin rohkea kuin se pieni tyttö vuosia sitten… Ealin sanat saivat minut vaikenemaan.
- Eal, sanoin ja suljin silmäni. Sitäkö se oli, olenko rakastunut häneen niin palavasti. Säpsähdin, enkä kyennyt avaamaan silmiäni.
- Draguel, kuullessani hänen kutsuvan minua avasin silmäni ja katsahdin Ealiin.
- En tahdo vähätellä mitään… Kuusitoista piinallista vuotta, odottaen… Uskoen… Rakastaen, Eal sanoi ja jähmetyin. Punastuin pakostakin ja katsahdin poispäin hänestä. Satoi vielä, muttei ukkostanut, ei tuulenut.
- En kestä nähdä sinua allapäin… Tai jos joku toinen, Eal puri hampaansa yhteen ja katsahti sateeseen.
- Olen odottanut jo liian kaunan, hän sanoi ja katsahti minuun.
- Draguel, katso minuun… Hän pyysi mutten kyennyt. Halusin mutten kyennyt, sydän löi liikaa ja mieleni oli epäselvä. Lopulta en voinut muuta kuin kääntää katseeni. Ealin kauniit silmät leiskuivat, ja hänen huulillaan oli lämmin hymy.
- En kykene enää vain katsomaan sivusta… Hän sanoi ja liikutti sormiaan poskessani.
- Vaikka sinua saattaakin haitata se kahden sadan vuoden ikä ero, Eal sanoi ja naurahti.
- Saattaa olla tosin huono hetki, olet juuri menettänyt koko perheesi… Eal sanoi ja katsahti häpeällisesti poispäin minusta. Hätkähdin ja kiedoin käteni Ealin ympärilleni.
- En aivan kaikkia, sanoin ja painauduin Ealia vasten, pidättäen kyyneliäni.
- Sinun lähelläsi kaikki tuntuu niin turvalliselta, en pelkää jääväni yksin, sanoin ja koetin hengittä rauhallisesti.
- Draguel, Eal sanoi ja kietoi kätensä ympärilleni.
- Sitä minä toivoin sinun tuntevan lähelläni, hän sanoi ja tuntui rentoutuvan. Halasimme toisiamme vielä hetken, mutta kohta Eal erkani nähdäkseen kasvonsa. Eal kurottautui hieman lähemmäs kasvojani, ja tein samoin hänelle… Sade tuntui lakkaavan…
- Aaaaw, kyllä te kakis sitten osaatte olla söpöjä, kuulin tutun äänen ovelta ja jähmetyin Ealin kanssa. Ovella seisoi Siren, Poseed sekä Hadaju.
- Mi… Kauanko olette olleet siinä? Eal kysyi hätäntyneenä.
- Tarpeeksi kauan huomatakseni millainen pehmo sinä olet, veljekset sanoivat ja hymyilivät leveästi.
- Senkin… Eal alkoi sano veljilleen jotain haltia kieleellä, ja nämä vastasivat nauraen. Siren hymyili leveästi veljelleen… Katsoin heitä ja hymyilin vihaiselle punastuneelle Ealille ja tämän sisaruksille jotka suunnittelivat jo vaikka mitä päidemme menoksi. Naurahdin. Että tämäkin päivä sai tulla, sain tietää että Eal tuntee minua kohtaan jotain muuta kuin pelkää pakonomaista turvan antoa. Ja sain nähdä hänessä tämän ihanan raivo kohtauksen johon hänen sisaruksensa vastaavat hymyillen.

Loppu...

Vastaus:
Oih, loppu oli ihan paras <3 Niiiin rakastettavia sisaruksia, että... ^^

Minusta tuskin irtoaa mitään kovin rakentavaa, olan ihan... ihastunut tähän tarinaan, ja siihen, miten se etenee. Koko tekstin ajan oli tunne, että tarina liikkui eteenpäin, ja joissain kohdissa aika vain tuntui pysähtyvän - sekin vain kertoo siitä, miten saat luotua maailman paperille, kirjaimin ja sanoin, niin elävästi, että voi kuvitella tuulen hyväilevän kasvoja, katsoa itsekin parvekkeelta alas, tuntea ne punastumiset...

Ainoa, mikä häiritsi tässä, oli se, että tuolta löytyi jonkinmoinen kasa yhdyssanavirheitä - ei mitenkään pahoja, mutta ne tuntuivat aina särähtävän jotenkin...

Mutta loppujenlopuksi, tämä tarina vie huomion kirjoitusvirheistä, antaa vastauksia kysymyksiin, ja... tuo lisää niitä esille. Ja todellakin, pidän tarinoistasi, todella paljon, niitä on aina ilo lukea - vaikka vakaviakin asioita käsitellään, niistä loistaa aina jotakin positiivistakin.

Kiitoksia kivasta lukukokemuksesta jälleen kerran, olen iloinen, että päädyit Hajnalkaan hoitajaksi ^^

Sinulle näistä pätkistä sitten 40 kr ja pikkuisellesi 2 tasoa.

~Darya

Nimi: Draguel - 28.07.2010 10:35
Hoitsusi: Dargen Waramir / Darwen

Jatkuu…

”Kuuletko hiljaisuuden, kuuletko kauneuden, kuuletko maan rukouksen., jos kuulet vastaa…”
Avasin jälleen silmäni, kellertävää valoa tunkeutui huoneeseen. Nousin istumaan ja katsahdin vireeni, Darwen oli hiljaa ja jotenkin kylmän oloinen, mutta silti hymyilin, oli ihanaa kuulla sen puhuvan niin… Vahvasti… Nyt pitäisi vain puhua sille useammin jotta sen meditointi, telepatia juttu vahvistuisi! Hätkähdin kuullessani askelia käytävällä… Kuuntelin ja odotin, ja olin säikähtää puolikuoliaaksi kun akvaarion takana käveli joku. En tiennyt yhtään miksi olin näin paniikissa. Johtuikohan siitä etten ollut vieläkään varma missä olin? Ovi aukeni ja lämmin olo täytti sisimpäni.
- Huomenta, Eal sanoi ja hymyili ihanasti.
- Huomenta, sanoin hieman nolona, olin miltein unohtanut Ealin.
- Mikä on olosi? Hän kysyi ja astui huoneeseen naispuolinen haltia perässään. Nainen laski kantamansa tarjottimen pöydälle ja lähti.
- Hämmentynyt, sanoin ja otin Darwenin syliini. Eal ei naurahtanut niin kuin oletin, hänen katseensa oli täynnä surua ja myötätuntoa. Ennen kuin Eal ehti sanoa mitään ja kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Eal istahti sängylle ja painoi minut itseään vasten.
- Olen niin palhoillani, hän sanoi ja piti minut lähellä itseään. Itkin… En tiedä kuinka kauan… Eal oli vierelläni koko ajan, sanomatta sanaakaan, ei niin että hänen olisi tarvinnut puhua, hänen läheisyytensä riitti. Viimein kun kyyneliä ei enää tullut suoristin selkäni ja rentouduin. Eal tarkkaili minua kauniilla silmillään kunnes kysyi jälleen vointiani.
- Nyt hieman paremmin, kiitos, sanoin ja huokaisin raskaasti. Eal naurahti ja meni vaaleiden verhojen luo ja katsahti luultavasti ulos.
- Missä olen? Kysyin ja nousin itsekin. Päälläni oli kaunis, pitkä ja valkoinen olkaimeton yöpuku.
- Olet yhdessä haltia kylässä, Carukissa, Eal sanoi ja katsahti minuun hymyillen. Katsahdin ympärilläni, minkä jälkeen siirsin kysyvän katseeni Ealiin.
- Tervetuloa kotiini, se on yhtä paljon käytössäsi kuin minäkin, Eal sanoi ja naurahti, huomatessaan kuinka punastunut olin.
- Kunhan vitsailin, Eal sanoi ja viittoi minua lähemmäs. Epäröin hetken mutta uteliaisuus sai minut kävelemään verhojen eteen. Pysähdyin huomatessani parvekkeen, ja lumouduin nähdessäni maiseman. Eal seurasi hymyillen kun kävelin parvekkeelle silmäillen samalla kaunista maisemaa. Edessä näkyi valtaisat vesiputoukset joiden reunoille oli rakennettu kauniita taloja. Putoukset osuivat pieneen järven joka taas johti useisiin lampiin. Ennen putouksia oli paljon kaunista lehtimetsää ja taloja oli kaikkialla.
- Kaunista, Sanoin kun Eal tuli luokseni. Eal veti keuhkot täyteen ilmaa ja katsahti minuun.
- Olen nähnyt kauniimpaakin, hän sanoi ja jähmetyin osittain, sillä katsahdin poikaan välittömästi.
- Jotain niin kaunista etten kykene kuvailemaan sitä sanoin, Eal jatkoi ja kääntyi enemmän minua päin. Raikas tuuli puhalsi ympärillämme, katselimme vain toisiamme. Sydän löi, niin lujaa että se kaikui korvissa. Eal oli haltia, ja kuulemani mukaan, Eal on ollut vierelläni koko elämäni… Hän oli hyvin läheinen veljeni kanssa, melkein kuin he olisivat olleet veljeksiä. Hän oli muutenkin aina perheemme kanssa mutta jotenkin, Eal on kiintynyt minuun… Hänen katseensa sanoo paljon, tunnen sen, aivan kuin haluaisi peittää minut ja lähteä pois, mutta silti jokin hänen silmissään on niin surullinen kun hän katsoo minua.
- Anteeksi, Eal sanoo äkkiä ja lähtee parvekkeelta tai oikeastaan koko huoneesta. Jäin tuijottamaan hänen peräänsä. Olen aina, punastuin ja katsahdin taivaalle. Olen aina pitänyt hänestä… Muistan kun olin kuuden vanha, olin sanonut että Eal oli suojelusenkelini. Tietysti Eal oli ottanut minut syliini ja sanonut ”Tietysti minä olen, suojelen sinua loppuun saakka” … Oikeastaan olen aina tuntenut suurempaa voimaa häneen… En osaa sanoa millaista… Mutta aina kun hän katsoo minuun… Hymyilin ja huokaisin. Haltia kylän pehmeä rauhallisuus kietoutui ympärilleni. Katsahdin kylään kuullessani pienten lasten naurua. Vaaleatukkaiset lapset juoksivat satumaisesti perhosten perässä valtaisien haavien kanssa. Hätkähdin ja menin nopeasti hakemaan Darwenin.
- Katso Darwen Haltia kylä, sanoin ja tunsin itseni idiootiksi. Oli hetken aikaa täysin hiljaista kunnes kuulin pienen kuiskauksen munasta
”Läm… Tuo tuuli… Kirkast… Mutt… Lämin…” Hymyilin ja syleilin munaa. Se sanoi aika varmasti. Lämmin tuo tuuli, kirkasta mutta lämmintä. Huokaisin ja seurasin katseellani Untuva lintujen pehmeää matkaa… Siipien lyönnit toivat mieleen Fireflame…
- Kuule, isoveljeni kävi tällä usein, hän toi minulle aina kristallin kirkkaita kiviä ja kauniita oliivin vihreitä kukkia… Molemmat tuottavat onnea… Hymyilin…
- Fireflame on tämän kylän lohikäärme, tämä haltia kansa ei vieroksu lohikäärmeitä, usein niin on, ne kun ovat niin synkkiä ja julmia. Mutta olen tavannut monia lempeitä ja ystävällisiä lohikäärmeitä. Fireflame oli niistä kaikkein ystävällisin, samanlainen kuin veljeni… Ymmärtäväisyyden tunne kumpusi munasta ja sai minut hymyilemään. Se oli jälleen lämmin ja tunsin kevyen sykkeen kurota vasten.
- Minulla on niin ikävä heitä, kuiskasin ja puristin muna lähemmäs sydäntäni.
- Heitä kaikkia… Lisäsin ja annoin kyyneleen valua poskeani pitkin. Mietin hetken rauhallisesti, muna sai minut rentoutumaan, minun oli helpompi hengittää… Mutta mennee tapahtumat olivat sisälläni epäselvänä puurona. Lämmin värähdys tuntui munan pinnalla ja sai minut hätkähtämään.
- Mitä nyt? Hiljaisuus tiivisti tunnelman ja paine kasvoi sisälläni.
”Kuuntel…” Muna sisältä kuului ääni ja pidätin hengitystäni. Tuuli puhalsi lävitseni… Mutta se oli lämpimin tuuli minkä olin ikinä tuntenut… Rentouduin ja olin tuntevani lohikäärmeen hörähdyksen. Jähmetyin kun huomasin epäselvän tuuleen muodostuneen hahmon vierelläni parvekkeella. Hahmo oli kaiken aikaa liikkeessä, joten ääriviivoja oli hankala erottaa. Mutta uskoin näkeväni nuoren miehen hahmon…
- Wara… Vaikenin, voisiko se olla. Jälleen, aivan kuin lohikäärmeen hörähdys olisi kuulunut tuulessa. Hahmon taakse muodostui täysikasvuisen lohikäärmeen hahmo joka siirsi katseensa minuun.
- Flame, kuiskasin ja tunsin silmieni kostuvan. Munan sisällä oli hiljaista mutta tunsin sen sisällä olevan olennon jännittävän yhtä paljon kuin minäkin. Waramir tuntui hymyilevän, en nähnyt mutta tunsin. Ja olin täysin varma että hän oli Waramir, tuon katseen tunnistaisin vaikka pilkkopimeässä. Flame ojensi päänsä munaa kohti ja puhalsi jotain sitä päin. Kohta se katsoi tuuleen ja eteeni jäi vain Waramirin epäselkeät ääri viivat. Hän ojensi kätensä ja kosketti poskeani, kylmät väreet kiirivät poskesta varpaisiin mutten halunnut olla kamalan peloissani. Tuskin isoveljeni haamu minua satuttaisi. Yhtäkkiä näin silmissäni monia, eri paikkoja, kunnes maailma silmissäni pysähtyi… Unieni paikka… Paitsi että maa oli vihreä ja kaunis sekä kirkas, ei palanut, tuhoutunut ja pimeä paikka.
”Sinne sinun on mentävä, sieltä löydät vastauksen ja kykenet täyttämään tehtäväsi… Pikkusiskoni” Kuulin Waramirin äänen, paitsi että se oli ontto, kaikumainen ja jotenkin kaukaa tuleva. Musta usva tunkeutui silmiini ja tunsin kaatuvani selälleni.

…

-DRAGUEL! DRAGUEL! Ontto huuto kaikui korvissani.
”Draguel neiti” Hento ääni kuului pääni sisällä. Joku otti minut käsivarsilleen ja kantoi minut pois Darwenin luota.
- Darwen, sopersin ja hengähdin. Päässäni tuntui valtaisa jyskytys. Mutta huoleni lohikäärme munaani oli liian suuri jotta olisin voinut välittää kivusta. Äkkiä kuitenkin huoleni huuhtoutui pois kun muna tuotiin luokseni. Tunsin sen lämpimän sileän pinnan kättäni vasten.
- Miten hän voi? ”Eal” sanoin mielessäni ja ojensin kättäni äänen tulo suuntaan. Lämpimät, silkinpehmeät kädet ottivat omastani kiinni ja rentouduin.
- Hmmm, hän luultavasti vain pyörtyi, ei mitään vakavaa… Kuulin Ealin äänen oloisen kauniin miehekkään äänen vastaavan Ealin kysymykseen, tosin tämän henkilön ääni oli vanhemman tuntuinen kuin Ealin.
- Isä, Eal sanoi ja irrotti toisen kätensä kädestäni.
- Ei ole tapaistaan, Eal sanoi ja huokaisi.
- Hänelle ei saa tapahtua mitään… Kiltti, Eal sanoi murtuvalla äänellä. Ealin isä oli vaiti hetken kunnes sanoi.
- Huono sano vielä mitään, odotetaan että hän herää. Hymähdin ja koetin avata silmiäni. Kohta kohtasinkin Ealin punertavanruskeat silmät ja kauniin vaaleat kasvot.
- Draguel, hän sanoi ehkä liiankin iloisesti. Siirsin katseeni Ealista hänen vieressään seisovaan pitkään vaaleaihoiseen mieheen. Mies näytti neljäkymmentävuotiaalta mutta oli varmasti yli seitsemänsataa vuotta vanha. Hänellä oli pitkät selän yli ulottuvat vaaleat hiukset ja ihastuttavat ruskeat silmät. Hän oli pukeutunut suureen valkoiseen pukuun jonka laahus ulottui lattialle asti. Puvun hihat olivat suuaukoltaan suuret ja koristetut, miehen kaulalla oli muutamia koruja ja vasemman silmän ympärillä oli outoja kiemuroita. Hän siis oli Ealin isä… Ajattelin ja nousin istumaan.
- Hyvä että heräsit Neiti Draguel, Ealin isä sanoi ja nyökkäsi päällään miltein olemattomasti. En kyennyt sanomaan mitään, tuijotin vain tätä kaunista haltijaa, niin kuin en olisi koskaan haltiaa nähnytkään.
- Olen Deju´ven Crystal, Aelundlin isä, olen kuullut sinusta paljon hyvää neiti Draguel. Teidän tulisi levätä nyt, kertokaa jos tarvitsette jotain. Deju´ven sanoi kosketti vielä poikansa olkapäätä ja lähti huoneesta.
- Miten sinä nyt noin pyörryit? Eal kysyi ja polvistui sängyn reunalle viereeni. Tuijotin edelleen hänen isänsä perään. Eal pisti kasvonsa katseeni eteen ja napsautti sormiaan silmieni edessä.
- Draguel?
- Isäsi on todella kaunis, sanoin lopulta ja Eal huokaisi raskaasti.
- Et muistuta häntä kasvoilta juuri lankaan, sanoin ja katsahdin Ealiin joka tuntui murjottavan.
- Mmmm, olen äitini näköinen, Eal sanoi ja huokaisi turhautuneena.
- Mitä nyt? Kysyin kun huomasin Ealin katuvan jotain.
- Ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne, saatan menettää sen kaunein haltia pestin, Eal sanoi naurahtaen ja näytti minulle leikillisesti kieltä. Naurahdin ja jäin tuijottamaan nyt Ealia, joka katseli ulos hymyillen.
- En usko, sanoin ja Eal säpsähti.
- Anteeksi?
- En usko löytäväni mitään sellaista kuin sinä… Mistään, sanoin ja punastuin. Eal piti katseensa minussa pitkään kunnes peitti kasvonsa hiuksillaan. Punastuin varmaankin. (Heh)
- Minä… Eal sanoi ja nousi istumaan viereeni. Olimme huoneessani, Eal oli luultavasti kantanut minut sängylleni. Eal nosti katseensa minuun ja hätkähdin. Hän näytti jotenkin miehekkäämmältä kuin ennen. Sydän iski kivuliaasti rintaani kun Eal pisti kätensä vierelleni sängylle ja kurottautui lähemmäs.
- Draguel, hän sanoi ja punastuin. Tällä kertaa se tuntui niin erilaiselta kuin entiset kerrat kun hän oli sanonut nimeni.
- Olet niin erilainen… Et uskokaan mitä mielessäni vilisi kun näin sinut ensi kertaa… Kauniita, vaarallisia asioita, Eal kuiskasi ja säpsähdin.
- Toivoin, että minulla olisi paikka pienessä ja lyhyessä maailmassasi, Eal sanoi ja huokaisi.
- Ihminen… On ihminen, se elää elämänsä ja syntyy kaiketi uudelleen… Eal sanoi ja sulki silmänsä tuskissaan.
- En voinut antaa itselleni anteeksi silloin. Waramir oli tukenani sanoi, sinulla on oikeus mihin vain… Ja minä, Eal nosti katseensa niin äkisti minuun että säpsähdin. Jäimme taas tuijottamaan toisamme.
- Tiesin että sinä olisit minun Savajunini... Mutta, en antanut sitä anteeksi itselleni, enkä anna vieläkään, Eal sanoi ja hymyili. Olin hämmentynyt etenkin kun Eal otti leuastani kiinni ja antoi kevyen suukon otsalleni.
- Minä elän vieläkin koska sinä olit syntyvä… Kerron sinulle pikku salaisuuden… Tiedän sinusta jotain sellaista mitä sinä et itsestäsi tiedä, mutta nyt mennään syömään, ruokailemaan sinua olin alun perin tulossa hakemaan. Eal sanoi ja nousi ylös.
- Pue päällesi nähdään käytävässä, Eal sanoi ja tuntui olevan jotenkin kauhean hyvällä päällä. Eal katosi ovesta ja jäin tuijottamaan punastuneena hänen peräänsä. Mitä tuo oli, ja mikä on Savajuni? Sydämeni löi ja jouduin taistelemaan etten alkaisi kiljua onnesta. Kosketin otsaani, huokaisin. Eal ei ole ennen ollut tuollainen. Katsahdin Darweniin. Otin sen syliini ja painauduin munaa vasten.
- Olitko sinäkin huolissasi? Kysyin ja hengähdin. Verhot heiluivat sisälle huoneeseen, pidin silmäni kiinni ja odotin. Kun tuuli lähti huoneesta, laskin munan sängylle ja menin vaatekaapille…

Seisoin ovella, en kyennyt vielä avaamaan sitä, jos näkisin Eal, valahtaisin punaiseksi ja tiputtaisin vielä Darwenin maahan. Katsahdin vielä uudelleen peiliin ja hymyilin, Vaaleanvihreä polviin ulottuva hame sopi hyvin minulle, vaikka pitkät hihat voisivat olla hieman lyhyemmät. Muuten kyllä pidin puvusta. Huokaisin ja otin paremman otteen Darwenista. En voinut perääntyä, hän tulisi varmasti hakemaan minua jos minulla kestäisi. Rohkaisin mieleni ja avasin oven. Astuin käytävään ja katselin ympärilleni. Käytävässä oli kauniita patsaita, sekä vihreitä köynnös kasveja. Myös paljon pylväitä oli kannattelemassa kattoa.
- Löysit viimein ulos huoneesta Draguel, kuulin Ealin äänen ja hätkähdin. Käännyin kokonaan, vasemman puoleiseen, pylväs käytävään ja kuten oletin, valahdin punaiseksi. Ealkin oli vaihtanut vaatetustaan. Hänen päällään oli valkoinen takki jossa oli selvästi erottuva musta luultavasti napeiksi kutsuttavien helmien jono, nekään eivät olleet keskellä pukua vaan enemmänkin oikealle päin. Takin hihat oli käännetty tarkoituksella kerran ulospäin, hihojen reunat olivat mustat ja hihojensuuaukoissa olevat pienet halkiot oli suljettu kahdella samanlaisella helmellä kuin takissa oli muutenkin. Kaulus oli korkea ja myös käännetty kerran ulospäin, kauluksenkin reunat olivat mustat. Muuten hänellä oli valkoiset housut ja mustat kengät.
- Löysit myös hyvän puvun, sopii sinulle Eal sanoi ja hymyili, Hätkähdin takaisin todellisuuteen ja menin hitaasti Ealin viereen.
- Ki-kiitos, sanoin ja piilotin punastumistani hiuksillani.

- Eikö sinun pitäisi pukeutua hieman haltiamaisemmin, kysyin kun kävelimme läpi kivisten salien ja käytävien.
- Mmmm, ehkä, mutten jaksa noita kaapuja, en muutenkaan edusta ihan omaa luokkaani vai? Eal kysyi ja naurahti. Hymyilin, lämpimästi.
- Niin olet aika tavalla vastaan niitä vaalea hiuksisia olentoja. Mutta erilaisuus on välillä ihan hyvä… Sanoin ja aloin rentoutua viimein.
- Isäni ei ole moksiskaan siitä millainen olen, hän vain on iloinen että valitsin oman polkuni, Eal sanoi ja katsahdin häneen.
- Saanko tavat äitisi?
- Hmmm, luultavasti, hänenkin pitäisi tulla syömään… Voimme myös törmätä siskooni ja kahteen veljeeni.
- Eh? Onko sinulla sisaruksia?
- Jeah, pikku sisko ja kaksi pikku veljeä, Eal sanoi ja naurahti.
- Pikku veljeni ovat kaksoset, kaikki me neljä olemme aika kapinallisia, jos niin voi sanoa, Eal sanoi ja hymyili. Hymyilin leveästi. Miten jännittävää, Ealilla oli sisaruksia, en ollut tiennytkään.

Jatkuu...

Vastaus:
Kts. ylempi viestisi.

~Darya

Nimi: Melia - 27.07.2010 21:19
Hoitsusi: Jaya, Anil

//Wau! :3 Tykkään kauheesti Nenan tarinoista ja sen kirjotustyylistä! Siis tuossa tarinassa oli väärin... Vähän tasoja Anilille!!! Oikein vähän! Ja Claviculasta myötäilen sua, vaikka tyttöä siitä toivon... *virn*//

Jayan ABC (osa. B/2)

...jatkoa...

Vaikka Jayan tarina oli hieman omaperäinen, ja lapsekas, saatoin nähdä Hajnalkaan. Tyyliini ei kuitenkaan kuulunut näyttää liian tyytyväiseltä, joten potkaistessani kiveä mutisin: >Missä Hajnal... a on?<
Jaya näytti hermustavan hieman, sillä huomasin sen puraisevan huultaan. Kävelimme muutaman sekunnin hiljaa, ja sitten Jaya avasi suunsa ja sanoi hiukan kiusaantuneena: >Pohjoisessa.<
Tajusin, että tämä saattoi olla ainoa kerta, kun pääsisin niskan päälle, joten annoin palaa: >Missä poh... joi... sesa?<
Jaya irvisti minulle, vilkaisi nopeasti kompassikoruani ja vastasi ääni kirkkaan kiukkuisena: >Tuolla päin.<
Se heilautti häntäänsä pohjoiseen, ja minä nielaisin: >Onko... siellä... kylmä?<
Jayaa alkoi naurattaa ja sen ruumis tärisi naurusta: >Ethän sä kylmää pelkää?<
Tuhahdin, mutta vastatessani ääneni tärsi hiukan: >En.<
Kuljimme hetken hiljaa, ja minä katselin miten Jayan ruumis hohti hopeanliilana yössä.
>Sä olet kuin hohtokärpänen.<
Jaya käänsi sen leikiksi ja ryöhisti rintaansa: >Älynihän se säteilee.<
Virnistin sille, ja katsoin eteenpäin. Jayakin havaitsi edessämme alkavan lehmuskujan, joka näytti ihanalta. Korkeat lehmuksen kasvoivat paikoitellen yli kymmeneen metriin, ja saivat sen näyttämään todella juhlallsiselta.
>Juostaanko tuon päähän?<
Nyökkäsin Jayan ehdotukselle, ja se laski: >Yksi, kaksi... nyt!<
Pinkasimme juoksuun, mutta Jaya kaasutti hetkessä ohi. Juoksin sen perässä yrittäen kiriä, mutta Jaya oli nopeampi. Puut vilahtelivat ohitseni jyhkeinä, ja hiki virtasi selässäni. Enää kymmenen metriä... Kolme... Voi, Jaya oli jo maalissa. Se voitti sadan metrin juoksumme yli kahdella metrillä. Ja minä kyyristyin puuskuttaen.
"Se oli hienoa," mumisin puuskuttaen, mutta niin sekavasti, etten ollut varma kuuliko, saati ymmärsikö, Jaya sitä ollenkaan.

>...Elia... Jaya?< Anil keskeytti Jayan rehentelyn hiljaisella viestillään.
Vilkaisimme kummatkin munaa samalla, kun Jaya alkoi kertoa kristinuskon Eliasta, ja sitä kuunnellessani kysyin Anililta: >Haluat... ko ulos?<
Muna liikahti repussani, ja Anil mumisi jotain myöntävää. Jaya jatkoi selostustaan, kun avasin reppuani. Avasin Mantan hupparin, ja kaivoin munan esiin. Jaya, joka ei vieläkään ollut keskeyttänyt selostustaa, katsahti Anilia kummastuneena, kun se päästi pienen niiskahduksen.
>Jaya, se ei tykännyt siitä Elia-jutusta.< sihisin Jayalle.
Jaya näytti kohottavan olkiaan, ja vastasi melko välinpitämättömän näköidenä, onneksi vain minulle: >No sori...<
Anil, vaikkei ollutkaan kuullut meitä, oli huomannut keskustelumme, ja kysyi luokkaantuneen kuuloisena: >Mistä... te ...uhutte?<
Jaya vilkaisi minuun hermostuneena ja päätin ottaa tilanteen haltuuni: >Me har... ...otelti... ...n viestien... ...ähettä... mistä vaan tie... tyl ...e määrä... le poruk... ...aa.<
>Mmm...< Anil mumisi, mutta minusta ääni kuulosti myöntävältä.
'Jayan kanssa matkaamisen ABC, osa B: jos Jaya luokkaa jotakuta, huomata siitä sille, ja koeta pelastaa sen nahka,' "kirjoitin" kuvitteelliseen selvyitymisoppaaseeni.

Kävelimme hetken hiljaa, mutta kun alkoi pimentyä Jaya kuiskasi: >Näetkö veilä eteesi tomppeli?<
>Tarkoitat varmaan hengenpelastajaasi, joka näkee moitteettomasti eteensä.< vastasin terävästi.
Jaya alkoi katsella jalkojaan, selvästi kiusaantuneena siitä, ettei sillä ollut vastausta. Jonkin ajan päästä hiljaisuus alkoi jo tuntua ahdistavalta, mutta se antoi minulle tilaisuuden tarkkailla silmä kovana tietä, joka oli jo todella hämärä, enkä minä oikeasti nähnyt eteeni kunnolla, vaan pellot ja puut, sekä yksi lehmuskuja, joka kulki noin sadan metrin päässä vasemmalla, olivat hämärtyneet silmissäni muodottomksi ja sekaviksi. Kunhan olin sanonut Jayalle. Pian Anil kuitenkin rikkoi hiljaisuuden: >...Illaista on... ...iellä ulkon...?<[i]
Jaya ei vastannut ja ajattelin alkaa jutella sen kanssa, mutta vastasin ensin Anilille: [i]>Hämärää... ja täällä on... öh ...eltoja... jaa... leh... us... kuja.<
Pelkäsin selostukseni palvastavan Jayalle todellisen näkökenttäni, mutta se antoikin Anilin jatkaa: >...Ikä?<
Meinasin tirkahtaa, mutta olin oppinut, ettei Anilin huumorintaju kestänyt loukkauksia, joten pyrin pitämään ääneni kurissa: >Se on... ...uiden reu-nus-ta... a tieeeeeh!<
Loppu johtui siitä, että siinä vaiheessa kaaduin ja humpsahdin kumoon. Pimeys vain vilahti silmissäni ja pian jo makasin soratiellä tukahdetun kiljaisun saattelemana. Jaya alkoi nauraa, ja sanoi ääni täynnä ilmiselvää sarkasmia ja huvittuneisuutta: >Niin, sinä näet sitten aivan kaiken... ei mitään ongelmaa. Voit alkaa jo johdattamaan meitä.<
Minua suututti oma kömpelyyteni niin, etten ehtinyt edes huolestua Anilista, kun vastasin jo muka kummastuneen kuuloisena: >Kuulenko äänessäsi vahingoniloa pikku-ystävä?<
>Ihan kuin näin pieni osaisi vielä olla vahingoniloinen,< Jaya vastasi kuulostaen hämmästyttävän viattomalta.
Naurahdin.
>Totta puhut.<
Vaikka hiljaisuus jatkui, se ei tuntunut enää ahdistavalta. Sen sijaan minua ahdistivat tien suuremmat kivet, en halunnut teloa polviani heti alkuun.
>Jaya ...äytä... ku-va!< Anil hihkaisi tähän mennessä kovimman telepatia-viestinsä.
Jaya näytti tyytyväiseltä, mutta kun huomasi minun katsovan, se peitti tunteensa: >Mistä?<
Ja vaikka se kuulosti välinpitämättömältä, uskoin sen olevan yhtä kiinnostunut kuin minä.
>...Ieltä, halu... n tie-tää ...iltä näyttää!< Anil intoili.
Ymmärsin sen innostuksen täysin; oli varmaan todella tuskallista istuskella - istuiko Anil? - vain munansa sisällä, kun muut taittoivat matkaansa. Jaya taisi näyttää kuvaa vain Anilille, sillä itse en huomannut mitään, kuulin vain Anilin hengähtävän.
>Melia ...äyttää e-ri... lai... el-ta, sen ...ukka,< Anil ihmetteli.
Jayaa nauratti ja vastasikin, kuin jatkaen Anilin lausetta: >...on vaihtanut väriä. Jep, me varjättiin se, makeeta vai mitä?<
Anil odotti hetken ennen kuin vastasi: >Niin, nyt Me-li... a ...äyttää e... nemän...<
Se ei kuitenkaan saanut lausettaan loppuun, sillä aina-niin-tahdikas Jaya keskeytti sen: >...enemmän itseltään.<
Jaya tuntui nyökkäävän, mutta pelkäsin Jayan taas loukanneen sitä.

...jatkuu...

Vastaus:
Eli siis Anilille vähän tasoja? Ookkei, asia sitten selvä. ^^

Te olette kyllä sellainen kolmikko, että... voi herranjestas. Jaya - raukka joutuu melkein alistumaan kommenteillesi ja päätyy sanattomaksikin ^^

Tekee varmaan sen... itseluottamukselle pienen kolauksen - parempi kai niin, oppisipa vähän rauhoittumaankin välillä. Ja tosiaan, en.... malta odottaa, mitä Hajnalkan reissusta oikeastaan sitten tuleekaan...

Kiva tarinanpätkä tälläkin kertaa, ja hmmm... kyllä sitä jatkoa voisi vielä vähän tulla lisää...?

Sinulle sitten tästä 20 kr, Jayalle ½ tasoa.

~Darya

Nimi: Nena - 27.07.2010 00:56
Hoitsusi: Nejda, Neyo, Nereid, Medeia

/jatkoa.

Metsä oli hiljainen, vaikka aistin monien eläimien läsnäolon. En juurikaan kuullut mitään, mikä olisi ilmoittanut jonkin uhkaavan, uteliaan tai ohikulkevan olennon läheisyyden, mutta joskus näin pensaasta kurkkivan jäniksen pään tai oksalta tarkkailevan oravan, jotka ihmettelivät, miksi kaksi aseetonta ihmistä kävelivät metsässä käsi kädessä. Kummallakaan meistä ei ollut kenkiä, olin jättänyt omani metsän reunaan, Eondarilla niitä ei muutenkaan ollut. Minusta tuntui, että aurinko oli jo lähestulkoon laskenut, sillä punaista valoa ei enää näkynyt, vaikka ihmekö se oli; metsän puut nousivat hyvin, hyvin korkealle yläpuolellemme ja peittivät taivaankin lähes kokonaan näkyvistä. Näinollen metsässä oli hämärää, muttei pimeää, aivan kuin jostain olisi loistanut hämyisää valoa, en vain saanut selville, mistä. Lampi, jolle Eondar minut johdatti, oli kuitenkin kaikista kaunein osa metsää.
Lampi oli kuin pieni välietappi puron vedelle. Syvältä metsästä virtasi lampeen soliseva puro, joka laskeutui vesiputouksen tavoin vanhan, valtavan puunjuuren päältä veteen, ja toisella puolella lampea se jatkoi matkaansa jyrkkää kalliota pitkin virtaamalla. Lampi oli hämmästyttävän syvä, ja siristelemällä veden läpi huomasin pohjalla olevan hiekan ja mudan sijasta paljon soikean ja pyöreän muotoisia, sileitä kiviä. Kaloja tai muita vesiotuksia ei näkynyt vedessä, enkä toisaalta ihmetellyt sitä, sillä tuskin kovin moni kala menestyisi pienessä purolammessa. Lammen vesi näytti niin puhtaalta, että epäilin siihen olleen käytetty loitsuja; epäilyni vahvistuivat, kun tunsin ikivanhan taikuuden läsnäolon veden äärellä.
"Onko tämän... tekoon käytetty noituutta?" hämmästelin ääneen Eondarille, kun istuuduimme veden ääreen nurmikolle.
"On", tuo vastasi ja laski kätensä veteen, joka puhdisti ihon nopeasti. "En ole perehtynyt siihen tarinaan kovasti - ikään kuin edes tietäisin näistä asioista mitään - mutta kuulin, että joku nuori luolastonoitaparka rakasti metsää ja laaksoa niin, että lopulta lasketui veteen ja muutti itsensä osaksi tätä jollain loitsulla."
"Ai, se tarina." Kohotin kulmiani entistäkin hämmästyneempänä. "Minun kuulemani version mukaan Anastacia -niminen noita näki, kuinka hänen rakastettunsa murhattiin ja ruumis heitettiin lammen pohjaan, ja riutui niin, että lopulta meni saman lammen veteen ja sulautui metsään... Onkohan se sama tarina?"
"Ihan mahdollista... paitsi että noita ei rakastanut metsää vaan sen henkeä." Eondar virnisti.
"Niin", hymyilin takaisin.
Istuimme hetken hiljaa, molemmat mietteissään. "Onko lammen vesi ihan turvallista?" kysyin hiljaa kulmiani kurtistaen.
"On se..." Nuorukainen piti epäilyttävän hiljaisuuden, ja kun viimein katsoin häneen, huomasin hänen hymyilevän ilkikurisesti. "Jospa kokeilisit?" Sitten hän kiersi nopeasti, nauraen käsivartensa ympärilleni, nosti minut ilmaan ja heitti veteen. En ehtinyt juurikaan reagoida, muuten kuin puristamalla silmät kiinni ja lopettamalla hengityksen. Kuulin hänen solahtavan veteen perässäni.
Vesi oli yllättävän lämmintä, vaikka ilma oli iltaa kohden viilennyt huomattavasti. Jalkani eivät, mielenkiintoista kyllä, yltäneet pohjaan, ja puhtaassa vedessä saatoin jopa avata silmät ja nähdä edessäni yhä hymyilevän Eondarin. Hän ravisteli veden alla päätään ja hiuksista irtosi luonnossa liikkumisen jälkiä, kuten oksia ja kuusen- ja männynneulasia, tosin en ehtinyt tarkastella niitä kauemmin kun nuorukainen tarttui käsivarteeni ja veti minut pinnalle kanssaan.
"Hyvin puhdistavaa vettä", hän totesi ravisteltuaan toisen kerran päätään niin, että vedet lensivät naamalleni, ja virnisti päälle.
"Todellakin, tuoksut jopa siedettävältä", irvailin hymyillen leveästi, pyyhkien samalla kasvojani. Sitten nostin käteni veden alta ja tarkastelin niitä mietteliäänä.
"Mitä?" nuorukainen kysyi hetken päästä paksut kulmakarvat koholla.
"Mietin tässä vain..." Mutristin suutani ja kurtistin kulmiani miettiessäni. Mietteliäisyys kuitenkin vaihtui äkkiä keskittymiseksi, kun nostin muutaman loitsusanan - joita Eondar ei voinut ymmärtää - avulla vettä eteeni leijumaan, ja aloin muotoilla sitä haluamakseni. Eondar tuijotti hiljaisena vieressä puuhiani, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt minun loitsivan näin.
Lopulta viimeiset sanat oli sanottu, ja muutin luomukseni eläväksi jääksi, käyttäen samaa voimaa kuin silloin kauan sitten lohikäärmepatsaan luontiin. Niin kämmenteni väliin sulkemani vesi lennähti sieltä jäisen hohtavana perhosena, jonka tiesin pian sulavan pois. Lähes olematon illan valo taittui sen siipien läpi kauniisti kimaltaen, kun se lensi yhä ylemmäs kohti puiden latvoja.
Moinen voimien tuhlaus ei kuitenkaan ollut ilmaista minulle. Käsistäni lähti tunto melkein samantien perhosen ensi siipien räpäytyksen jälkeen ja minulle alkoi käydä vaikeaksi pitää itseni pinnalla jalkoja liikuttamalla, joten vajosin hetkeksi pinnan alle. Eondar kuitenkin huomasi katoamiseni ja nosti minut kainaloista takaisin pinnalle. Hetken mietittyään hän raahasi itsensä ja minut, joka en voinut auttaa asiaa juurikaan, kuivalle maalle. Virkosin kovan kiven kosketuksesta allani ja avasin silmäni.
"Sellaista en olekaan nähnyt koskaan." Eondar oli kumartunut ylleni ja hymyili helpottuneesti. "Oletko kunnossa?"
"Joo", vastasin ja nousin istumaan. Onneksi en ollut vetänyt vettä keuhkoihin. Nostin katseeni ja huomasin perhoseni lentävän uupuneesti alemmas, meidän luoksemme - sen siivistä valui jo vettä. Se laskeutui hitaasti viereeni kylmälle kivelle, joka ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kylmä ylläpitämään jäätä kesällä, ja odotti siipiään liikutellen sulamistaan.
"Millaiset voimasi tarkalleen ottaen ovat?" kysyi Eondar kiinnostuneena, epäonnistuessaan jatkuvasti yrityksessään koskettaa jäistä hyönteistä, joka hyppeli aina kauemmas jättäen jälkeensä vesivanan.
"Rajalliset", totesin ja liu'utin itseni kalliolta lähemmäs lampea niin, että saatoin laskea paljaat sääreni veteen. Märät caprini jättivät jälkeensä samanlaisen vanan kuin sulava perhonen. Taikka sitten etana, kumpi tahansa.
"Voisitko jäätää tämän koko aukean taikavoimillasi?" kiinnostunut ääni tiedusteli jälleen.
"Ehkä..." Jäin miettimään silmänräpäyksen ajaksi. "Siihen tarvitaan voimakas tunne... kuten viha, suru..."
"Tai rakkaus." Sana lausuttiin kuiskaten, mutta niin kiihkeästi, että niskani oli rusentua kääntyessäni äkkiä nuorukaiseen päin. Säikähdyksekseni hän oli siirtynyt nopeasti aivan viereeni ja tuijotti nyt syvälle silmiini.
Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta ehdin äännähtää epämääräisesti "mm", kun Eondarin huulet kohtasivat omani, vaiensivat minut ja suutelivat suurella intohimolla.
Suudelma tuli minulle yllätyksenä, en ollut osannut vielä odottaa sitä. Minähän en tiennyt mitään tällaisesta, en ollut koskaan seurustellut - olin aina ollut outolintu, hyljeksitty, eikä noitaystävien kautta paljoa tullut tapailtua poikia. Olisihan se kuitenkin pitänyt arvata. Joka tapauksessa yllätyin entistäkin enemmän huomatessani vastaavani suudelmaan vähintään yhtä kiihkeästi kuin nuorukainen. Nostin yhä kosteat käteni hänen niskaansa ja tunsin hänen kätensä vyötärölläni - ja äkkiä hänen ihonsa tuoksui hyvältä, hän maistui hyvältä... Ja olisin voinut pysäyttää ajan, vain jäädäkseni siihen, hänen lähelleen ikuisiksi ajoiksi.
Ikuisuus tuli liian nopeasti. Hän vetäytyi, mutta jätti kätensä vyötäisilleni ja painoi otsansa omaani vasten, ja tiesin hänen hymyilevän, vaikka silmäni olivat yhä kiinni. Hengitin raskaasti, hengästyneesti, jopa hiukan hysteerisesti, ja kuulin hänenkin olevan hengästyneen oloinen. Kädelläni, joka oli yhä hänen niskassaan, suin huomaamattani märkiä, mustia hiuksia.
"Vau", tuo henkäisi hetken hiljaisuuden kuluttua.
"Niin", sanoin kömpelösti ja hymyilin, tietämättä, mitä muutakaan sanoa tai tehdä.
Ruusut korvasivat jälleen aivoni, enkä edes yrittänyt laskea aikaa; odottelin vain, että ikuisuus laskeutuisi päällemme. Lopulta Eondar huokaisi ja vetäytyi kauemmas minusta. Jäin katselemaan häntä, ja näytin luultavasti hölmöltä.
"Mennäänkö me? Vai ajattelitko jäädä tänne yöksi?" tämä kysyi ilkikurisella äänellä, hymyillen kiehtovaa, vinoa hymyä.
"Ai", hymähdin yrittäen könytä pystyyn, mutta hän oli jo seisaallaan ja ojensi kätensä minulle. Tartuin siihen, ja hän veti minut jaloilleni.
"On jo pimeä", Eondar harmitteli, "mutta kyllä me tällainen pieni matka pärjätään, eikö vain?"
"Joo."
Metsässä todella oli pimeää, lähes aavemaista. Aiemmin merkille pistämääni hämyisää valoa tuntui loistavan puista ja kasveista, mutta se valaisi polkua mitättömän vähän. Pimeys ei kuitenkaan haitannut minua, olinhan vahva henkisesti, joten minun ei ollut välttämätöntä tukeutua Eondariin, mutta tein kuitenkin niin käytännön syistä.
Löysimme kenkäni metsän reunasta, siitä, mihin olin ne jättänytkin. Tyhjensin nilkkurini vedestä - eikä minulla ollut hajuakaan, miten se oli täyttynyt vedestä, sillä ei ollut edes satanut - ja laitoin ne jalkaani. Jatkoimme sitten matkaamme vuorenseinämää kulkevaa polkua pitkin takaisin luolan suulle, jolloin Nejda otti minuun jälleen yhteyttä.
<Tunnut olevan lähempänä, missä olette?> se sanoi.
<Luolan suulla>, vastasin.
<Oooo, meinaatteko te nukkuakin yhdessä?> Nejda kiusoitteli kovin Neyomaisella äänensävyllä.
<No ei meinata, tyytyväinen?>
<Joo, ihan kohtuuvastaus.>
Siihen keskustelumme tyrehtyi, vaikka tunsin Nejdan mielen häilyvän oman tietoisuuteni lähellä, kuin sillä olisi ollut yhä jotain asiaa. Vähitellen se katosi omiin oloihinsa, ja minä huomasin meidän kävelleen jo vaikka miten pitkään pimeässä luolakäytävässä.
"Odota hetki", sanoin ja pysähdyin. Eondar käveli vielä hetken, kunnes hän huomasi, etten liikkunutkaan mukana.
"Mitä?"
"Kuule, en tiedä sinusta, mutta minusta ei ole kiva hyppiä pimeässä luolassa. Ties mitä olioita täällä on." Nostin taas toisen käteni eteeni - sen, joka ei pitänyt Eondarin kädestä kiinni - ja loihdin kulmat kurtussa keskittyen hieman isomman valopallon, kuin aikaisemmin kävellessäni luolassa, ja puhalsin sen kämmeneltäni leijumaan vähän matkaa eteemme. Valaistuksen hoidettuani jatkoimme matkaamme. Koska keskittymiseni oli samanaikaisesti vierelläni kävelevässä komistuksessa, valomme ei ollut yhtä kesy kuin olin tarkoittanut sen olevan, vaan se heittelehti oikutellen oikealle, vasemmalle, eteen, ylös, alas ja jäi välillä pomppimaan maassa vasten tai kiertelemään meitä, mutta päätehtävänsä se hoiti: valaisi tietämme. Valkea valo houkutteli myös lepakoita ympärilleen.
"Missä sinä nukut? Elät, asustat...?" kysäisin pitkän matkaa käveltyämme - niin pitkän, että aloin ihmetellä, miksi emme olleet jo perillä.
"Millaisen vastauksen haluat?" tuo tiedusteli, ja sivusilmällä huomasin hänen virnistävän.
"No... rehellisen?" Kohotin kulmiani katsoessani häneen.
"Rehellisesti... en tiedä."
Tunsin, kuinka kasvoistani muodostui kysymysmerkki.
"Kuule, mitä itse kertoisit, jos asuisit sokkeloisessa luolastossa? Elelen eräässä pienessä luolahuoneessa yksinäni, minulla on viisi kynttilää ympäri pyöreää huonetta, karhuntalja ja vettä tiputteleva katto. Käyn joskus hakemassa joltai noidalta kynttilän, jolla voin sytyttää omani, jos ne ovat sammuneet tai sulaneet pois. Kelpaako?" Hän hymyili taas niin, että jokainen hämmentävän valkoinen hammas vilkkui. Käsittämätöntä, että jollain, joka asui luolissa, saattoi olla valkoisemmat hampaat kuin minulla, joka asuin talossa ja omistin hammasharjan.
"Riitti mainiosti", sanoin ja hänen vihreät silmänsä vangitsivat minut, kunnes hän käänsi päänsä ja katsoi oikuttelevaa valoa.
Lopulta olimme perillä, tai mitä perillä tarkoittikaan. Saavuimme samaan 'päätilaan', johon minut oli aiemminkin johdateltu. Tällä kertaa siellä ei ollut ketään.
"Osaatko suunnistaa tästä itse vai...?" Eondar kysyi kohteliaasti, mutta kuulin hänen äänessään hiukan katkeruutta. En kuitenkaan katsellut häntä, vaan valopalloa, jonka keskittymiseni puute oli hävittänyt lähes olemattomiin. Tällä hetkellä se hyppi ympäri huonetta lattiasta vetiseen kattoon, kuin tutkaillen sitä.
"Enköhän", sanoin ja käänsin päätäni Eondarin puoleen nähdäkseni nuorukaisen kasvot vielä. Vaikka sen ei olisi pitänyt olla yllätys, säikähdin silti, kun hän otti kasvoistani lähes kovakouraisesti kiinni ja suuteli jälleen. Se meni nopeammin ohi kuin edellisellä kerralla, niin nopeasti, etten ehtinyt edes ajatella - ja olisin voinut pitää sitä jopa pahoinpitelynä, jos se ei olisi ollut samaan aikaan niin suloista.
Äkkiä hän sysäsi minut kauemmas ja hänen otsansa vetäytyi ryppyyn, kuin hän miettisi tarkasti jotain. Sieraimet laajenivat aivan hieman.
"Ehkä sinun pitäisi mennä", Eondar sanoi sitten, melkein töykeästi, ja nousi seisomaan. Hän käänteli päätään nopeaan tahtiin puolelta toiselle. Kurtistin hänelle kulmiani, mutta nousin lopulta itsekin seisaalleni.
"Nähdäänkö me vielä?" kysyin alakuloisena.
"Ehkä", hän tiuskahti, pysäytti älyttömän heilumisensa ja mutristi huuliaan.
"No... hyvää yötä sitten", tokaisin hieman loukkaantuneena tuon käytöksestä. Käännähdin kannoillani ja lähdin kävelemään ripeästi luolaan, joka näytti samalta kuin mitä olin aiemmin kulkenut tumman noidan johdatuksella, ja hajusta päätellen olikin sama. Eondar ei ehtinyt sanoa mitään, kun jo katosin pimeyteen.
<Minä tässä mietin... oletko vihainen?> kuulin Nejdan kummastelevan mielessäni. Juuri sillä hetkellä en keskittynyt mihinkään, enkä huomannut hiipuvan valon seuraavan minua uskollisesti, ja mieleni oli niin avoin, että Nejda saattoi aistia tuntemukseni yhtä hyvin kuin itse ne tunsin. En tuntenut ympärilläni leijuvia pahoja hajuja, ja minulla oli myöhemmin pelottava aavistus, että ympäristöni jäätyi hetkellisesti kävellessäni.
"En. Loukkaantunut", kuiskasin yhteenpuristettujen hampaideni välistä. Tiesin kuitenkin, että Nejda kuuli sen.
<Miksi? Mitä tapahtui?>
<Ei kai mitään.>
<Miksi sitten...?>
<Älä! Olen väsynyt!> Pysähdyin äkisti ja lysähdin voimattomana luolan seinämää vasten. Valuin hitaasti alemmas kuin seinään heitetty kuollut sammakko ja jäin yhdessä mytyssä nyyhkyttämään käsivarttani vasten. Tunsin kosteiden vaatteideni jäätyvän siihen asentoon, johon ne olivat rypistyneet, osa hiuksistani - ne suortuvat, jotka olivat vielä kosteina kiinni toisissaan - huurtuivat, vaikka sitä ei olisi ulkopuolinen huomannut muutenkin valkoisesta tukasta. Yksinäinen kyynel, joka valui poskellani, räsähteli ja hyytyi kiinni ihooni.
Nejda ei sanonut pitkään aikaan mitään, mutta tunsin sen lähellä minua, vaikka samalla tiesin sen olevan jossain muualla. Sen mielen läsnäolo helpotti oloani ja lohdutti, sanoitta.
Pitkän aikaa oli hiljaista, ja kuuntelin vain, kuinka tunteenpurkaukseni jäädyttämät alueet hitaasti sulivat oman rauhoittumiseni mukana. Kosteat vaatteeni valuivat vettä ja kuivuivat lähes täysin samalla, kyynel risahti uudelleen ja jatkoi keskeytynyttä matkaansa ripeästi poskeani alas leualle ja tipahti siitä alleni muodostuneeseen vesilammikkoon. Sen putoaminen kuulosti minusta laukaukselta, ja äkkiä minulla oli hirveän kylmä, aivan eri tavalla kylmä, kuin fyysisesti. Nostin sääreni koukkuun rintakehääni vasten, kiersin käsivarteni niiden ympärille ja tuuditin itseäni, puristaen samalla käsilläni niin lujaa, että jalkoihin sattui.
Siitä asennosta tyttö minut lopulta löysi.
Kuulin Deten askeleet jo kaukaa, mutta minulla ei ollut voimia hellittää otettani ja nousta. Hän polvistui viereeni, odotti. Tiesin hänen tuijottavan, mutta en avannut silmiäni. Jatkoin vain tuudittamista, ja huojuin hieman puolelta toiselle, puristaen kivuliaasti koko ajan.
Lopulta annoin periksi ja avasin silmäni. Huomasin oitis tuijottavani suoraan ymmärtäväisiin, sinisiin silmiin, jotka tuijottivat takaisin, ja tuntuivat näkevän kaiken, sieluuni saakka. Värähdin.
Tytön pitkät, vaaleat kiharat olivat nyt auki, kehystivät pisamaisia kasvoja ja näyttivät kituvan ja sinnittelevän valoni himmeässä hohteessa kultaisilta. Ohuet huulet olivat kaartuneet pahoittelevaan hymyyn, aivan kuin tämän pitäisi pyytää anteeksi keskeyttäessään itsesäälissä kylpemiseni. Silmät olivat kuitenkin täynnä säälinsekaista ystävällisyyttä, joka puolestaan sekoittui kunnioitukseen. Jos en olisi jutellut hänen kanssaan aiemmin, olisin luultavasti läimäyttänyt tätä ja käskenyt jättämään rauhaan.
"Haluaisikko sää lähteä mun kanssa kävelylle?" Dete kysyi ja ojensi kätensä. Tuijotin kättä pitkään, ja kun apu ei hievahtanutkaan paikaltaan, tartuin toisella kädelläni siihen ja hän veti minut pystyyn. Horjahdin hieman taaksepäin ja jouduin ottamaan seinästä tukea, jotten olisi kaatunut. Ollessani varma pystyssä pysymisestäni katsoin taas Deteä, ja äkkiä huomasin hänen olevan paljon pitempi kuin minä.
Sitten muistin hänen kysymyksensä. "Se... se olisi mukavaa", vastasin heikolla äänellä. Rykäisin hiljaa selvittääkseni kurkkuani.
Tyttö hymyili, kääntyi ja lähti kävelemään. Hänen poistuttuaan pienestä valokehästä mieleeni hiipi houkutteleva ajatus olla seuraamatta. Käännyin katsomaan korvani lähellä pyörivää valoa ja muodostin huulillani sanat: "Pitäisikö meidän seurata?", aivan kuin pallo olisi oikeasti ymmärtänyt tarkoitukseni. Ehkä se ymmärsi, tai sitten se lähti sattumalta koikkelehtimaan Deten perään. Näin ollen kohautin olkiani ja menin mukana. Vedin keuhkoihini ilmaa, jonka löyhkää tuskin edes huomasin, pyyhin kyyneleen jättämän märän vanan poskeltani ja kipitin valopallon perässä, jonka toivoin seuraavan tyttöä.
Saavutin Deten pian, sillä hän oli suorastaan madellut eteenpäin. Ihmettelyyni vain oli mennyt sen verran aikaa, että tämä oli ehtinyt pitkälle. Se, mitä todella kummastelin, oli, ettei hän ollut tullut vetämään minua peräänsä. Hämmästyin myös siitä, ettei tyttö kysynyt oudon ratkeamiseni syytä.
"No, haluakkos sää kuulla meirän... meirän johtaajan tarinan loppuun?" Dete kysyi lähes kuiskaten, ja jouduin nojautumaan lähemmäs kuullakseni. Nyökkäsin, ja ilmeisesti tuo näki sen, sillä jälleen hän alkoi kertoa hiljaisella, vaikuttavalla äänellä.

``Aika kului ja tuhosi päivä päivältä enemmän heikon, nuoren naisen ruumista ja sielua. Huonossa tilassaan Eclisha ei koskaan nukkunut, mutta ei koskaan ollut hereilläkään; hän eli yhä, mutta oli samalla kuollut. Hän ei voinut ajatella eikä lakata ajattelemasta, pimeässä tornissa, kuolleen ruumiin vierellä hän oli kuin eläväkuollut.
Kuori, joka Eclishasta oli jäljellä, ei juurikaan tuntenut mitään, ja vaikka hän ei syönyt eikä juonut mitään, hän lojui monta vuotta tornissa. Monen vuoden kuluttua, hän heräsi horroksestaan ääneen, jota oli kaivannut, ja jonka oli jo lähes unohtanut.
Hänen kauan kaivatun miehensä ääni kuului tyttären ruumiin luota. Eclisha nosti kasvonsa lattiasta nähdäkseen miehen kasvot silmillään, jotka olivat painuneet syvälle kuoppiinsa. Kasvojen iho oli kiristynyt luiden ympärille ja naisen liikuttaessa päätään halkesi hänen poskiinsa haavat, joista ei vuotanut verta. Huulet olivat verettömän valkoiset, hiukset karheat ja vaalenneet. Mutta mustareunaiset silmät olivat sillä hetkellä täynnä elämää ja hulluutta enemmän kuin koskaan aiemmin.
Eclisha kähisi miehen nimeä rohisevalla äänellään, mutta mitään ei näkynyt. Miestä ei näkynyt - vain edelleen tuoliinsa kahlittu ruumis. Tytönruumiin näkeminen oli tehdä Eclishan entistäkin hullummaksi, kunnes tapahtui jotakin odottamatonta.
Kahleet katosivat pienten ranteiden ympäriltä. Valkoiset sormet puristuivat nyrkkiin pingottaen ihon kuin viulun kielet; ruumis heräsi henkiin. Tyttö nousi istuimeltaan ja seisoi Eclishan edessä pää kumarassa, vaaleat kiharat kasvojensa edessä.
Nainen katsoi maassa edelleen vatsallaan maaten tytärtään, ja hulluus sai hänet luulemaan tämän olevan elossa. Sitten ruumis nosti katseensa ja toivo äidissä kuoli yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, sillä kuolleen tytön silmissä paloivat taivaansinisen sijasta helvetilliset lieskat. Eclisha, joka oli lähes itsekin kuolleista herännyt, ei kyennyt huutamaan, eikä siitä olisi ollut apua.
Ruumis avasi mädänneen suunsa. "Eclisha", se lausui, mutta ei tytön äänellä, vaan miehekkäällä - äänellä, jonka Eclisha eittämättä tunsi.
"Sssssssinä", nainen kähisi, yritti nousta seisomaan, mutta huomasi kerta toisensa jälkeen hauraan kätensä pettävän allaan. Niin hän joutui katselemaan kauhistuttavaa ruumista, joka alkoi hitaasti, sitten nopeammin muuttua.
Pitkät kiharat vetäytyivät päänahkaan ja jäivät lyhyiksi, peittivät hädin tuskin ruumiin otsan. Pienet sormet ja käsivarret kasvoivat, saivat pituutta, lihakset ilmestyivät rintakehään ja selkään. Olennon kasvaessa pituutta vaatteet vaihtuivat: vanhan, kuluneen mekon sijasta uudella hahmolla oli päällään mustat housut ja pitkä viitta, jotka olivat ristiriidassa vaaleaan kiharapehkoon. Silmät eivät olleet muuttuneet.
"Sinä olet hengissä", mies lausui hitaasti ja osoitti vaalealla sormellaan Eclishaa, joka oli juuri päässyt seisomaan. Hänen jalkansa vapisivat, ja hän hakeutui seinän viereen, nojaten siihen, ja tuijottaen koko ajan miestä. Pimeässä tornissa niin kaukana hän ei juuri nähnyt muuta, kuin kaksi helvetinlieskaa, mutta pinnisteltyään kovasti hän sai sytytettyä kolme kynttilää heidän väliinsä.
"Olen", rohisi Eclisha. "Kuka sinä olet?"
Noiden sanojen jälkeen he eivät puhuneet enää. Mies nauroi julmaa naurua, jollaista Eclisha ei ollut koskaan kuullut hänen suustaan. Vihdoin nainen pelkäsi, hän pelkäsi noita kirottuja silmiä, jotka oli nähnyt liian usein tyttärellään tämän kohtauksien aikana, hän pelkäsi ääntä, jolla hänen ennen tuntemansa mies puhui, hän pelkäsi tapaa, jolla toinen liikutti itseään, ja hän pelkäsi aavemaista kaikua, joka tämän naurusta jäi.
Mies asteli lähemmäs naista, joka vapisi seinää vasten, eikä kyennyt pakenemaan, tai suojautumaan millään lailla. Eclisha näki, kuinka liekit lähestyivät häntä, hän ei voinut kääntää katsettaan niistä. Mies huitaisi leijuvat kynttilät syrjään tieltään sammuttaen ne samalla ja jatkoi lähestymistään. Eclisha kuuli, kuinka mies lausui vieraita sanoja, ja sitten liekit nielaisivat hänet.
Hetken Eclisha leijui tuntemattomassa pimeydessä, tuntematta raajojaan, tuntematta pelkoa, edes muistamatta, mistä oli tullut, kuka oli ja mitä oli tapahtunut. Sellaisilla asioilla ei edes ollut hänelle väliä silloin, sillä pimeys ei ollut enää ahdistavaa, vaan se kietoi petollisen pehmeät, suloiset sormensa hänen ympärilleen ja tuuditti häntä, kunnes hän oli valmis vajoamaan ja unohtamaan kaiken muun.
Pimeys kuitenkin katosi hänen ympäriltään, ja hän huomasi ilmestyneensä liekehtivään huoneeseen. Tuli loimusi kaikkialla hänen ympärillään, mutta hän ei tuntenut niiden kuumuutta. Kääntäessään päätä nähdäkseen mahdolliset poistumistiet hän huomasi yhden sellaisen; suuren, kivisen oven, johon liekit eivät voineet purra. Oven molemmin puolin oli kaksi pylvästä, joihin oli kirjoitettu muinaisia pahuuden merkkejä ja symboleja. Suureksi ihmetyksekseen Eclisha huomasi ymmärtävänsä joka ikisen merkin tarkoituksen, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä tutkimaan niitä pidemmäksi aikaa. Hän käveli automaattisesti ovelle ja, vastoin odotuksiaan, työnsi paksun, kivisen oven tieltään yhtä helposti kuin olisi heittänyt leipäkiven pitkin järven pintaa. Astuttuaan ovesta hän jäi seisomaan suureen halliin, ja tuskin edes huomasi kovaäänistä rahinaa takanaan oven sulkeutuessa hitaasti.
Halli oli massiivinen, siitä huokui linnamaista vanhuutta ja kunniaa, jollaista Eclisha ei ollut koskaan kokenut edes kotilinnassaan. Hallissa oli myös hyvin pimeää, mutta siitä huolimatta Eclisha tunsi olevansa kuin kotona, turvassa ja onnellinen. Suuret pylväät tukivat korkeaa kattoa, jonne hän näki maalatun pirullisia, julmia kuvia ihmisten kidutuksesta ja murhaamisesta, mutta ne eivät hätkäyttäneet häntä.
Eclisha kuuli huudon. Hän kääntyi katsomaan oikealle puolelleen ja yhden veistoksen, jonka muotoa hän ei ehtinyt erottaa, takaa astui pitkätukkainen ja -partainen mies, joka oli pukeutunut haarniskaan ja miekkaan. Eclisha tunsi miehen, joka huusi hänen nimeään. Silloin Eclisha huomasi jonkin olevan vialla, mutta ei ymmärtänyt, minkä.
"Herralla on teille asiaa, kuuletteko? Olette myöhässä, nuori mies!" huusi pitkätukka irlantilaisella korostuksella. "Pitäkää kiirettä, Hän vihastuu helposti, tiedättehän."
"Kyllä tiedän, Baoth", Eclisha sanoi ja nyökäytti päätään tahtomattaan. Hänestä alkoi tuntua hyvin epämukavalta - hän tunsi olevansa vanki ruumiissa, jota ei enää voinutkaan itse hallita.
"No, menkäähän sitten, hyvä Mentior", mies sanoi ja kumarsi hieman, juosten sitten jonnekin Eclishan ohitse ja kadoten pimeyteen.
Eclisha huokaisi hieman ja lähti sitten kävelemään eteenpäin. Hallissa oli hiljaista ja autiota, joten ainoa ääni, joka rikkoi hiljaisuuden, oli hänen saappaidensa kopina. Katsoessaan jalkoihinsa hänellä oli mustat saappaat ja mustat housut, sekä pitkä viitta - ja yhtäkkiä hän muisti, missä oli nähnyt ne juuri hetki ennen liekkihuonetta.
Vieraassa ruumiissaan Eclisha ei voinut käskeä raajojaan liikkumaan eri tavalla, kuin ne liikkuivat. Hän näki, kuinka hän ohitti nopeasti kolme muuta, pienempää salia, kaikki yhtä hämäriä kuin ensimmäinen, ja kuinka hän lopulta saapui päämääräänsä, mustasta kivestä muotoillulle pariovelle, johon johtivat samaisesta kivestä hakatut portaat. Portaiden yläpäässä nökötti kaksi kammottavasti kieroutunutta lohikäärmeveistosta. Hitaasti Eclisha lähti nousemaan portaita ylös, ja vaikka hän ei katsonut, hän tiesi patsaiden punaisina kiiluvien silmien seuraavan hänen liikkeitään ahnaasti.
Pariovet hän sai auki yhtä helposti kuin liekkihuoneen oven. Nyt hän huomasi saapuneensa halliin, joka oli vähintään kolmen aikaisemman hallin yhteiskoon kokoinen, niin suuri, ettei hän kyennyt käsittämään sen suuruutta. Mutta määrätietoisesti jalat kuljettivat hänet kohti salin toisella puolella häämöttävää, mustaa valtaistuinta, jolla istuvan hahmon kasvot olivat varjojen peitossa. Yhtäkkiä Eclisha oli perillä, aivan kuin koko välimatkaa ei olisi ollutkaan.
"Sinä olet myöhässä", ääni varjoista sanoi hitaasti ja ikävystyneenä.
"Niin, Herra, mutta nyt olen täällä", Eclisha sanoi ja kumarsi syvään, kädet selän takana yhteen liitettyinä.
"Mahtaako viivytyksen syy liittyä tehtävääsi?" Petomainen ääni kävi korviin, mutta lipevänä miehenä Eclishan ruumis ei sanonut mitään, vaikka Eclisha saattoi tuntea saman vihan kuohahduksen kuin minkä mies tunsi.
"Kyllä, Herra", Eclisha vastasi ja kumarsi jälleen hieman.
"Mitä uutta?"
"Ei mitään, Herra."
"Eikö mitään?"
"Ei laisinkaan mitään, Herra. Eclisha on hylännyt elämänsä ja ruumiinsa, lähestulkoon sielunsakin. En ymmärrä, miten hän on vielä hengissä." Kuullessaan oman nimensä lausuttuna omasta suustaan tällä tavalla Eclisha järkyttyi hieman, mutta pinnisteli tallentaakseen tämän kaiken muistiinsa, sillä hitaasti syttyvällä järjellään hänen täytyisi puida tätä myöhemmin rauhassa, vaikka osa hänestä tiesi, ettei tilaisuutta sellaiseen tulisi koskaan.
"Kuinka kauan tarkalleen?" tunteeton ääni kysyi samaan ikävystyneeseen sävyyn.
"Tarkalleen seitsemän vuotta, kuusi kuukautta ja kaksikymmentäseitsemän päivää, Herra."
"Eiköhän pian ala olla aika." Tunteettomaan ääneen hiipi pieni julman mielihyvän ja innostuksen sävy. "Hän on heikko."
"Niin, Herra."
"Mies, sinun mielessäsi on loinen", Herraksi puhuteltu mies sanoi jälleen ikävystyneellä äänellä.
"Niinkö?" Eclisha totesi ja unohti ihmetykseltään kohteliaan puhuttelun ylimmästään.
"Niin." Nyt ääni oli mietteliäs. "Taidanpa arvata, kuka vieraaksemme on saapunut. Pitäisikö hänet poistaa?"
"Kyllä, Herra." Nainen miehen ruumiissa alkoi hätääntyä, sillä hän ei voinut hallita kehoa, johon hänet oli vangittu, ja aavisti jo etukäteen, mitä pian tapahtuisi.
Eclisha alkoi tuntea lähes heti viimeisten sanojensa jälkeen pienoista tärinää, joka ei ollut niinkään fyysistä kuin psyykkistäkään. Miehen ruumis seisoi paikoillaan, säyseästi, odotellen oman Herransa loitsun päättymistä. Loitsun aikana Eclisha oli yhtä avuton kuin aiemmin vieraassa ruumiissaan, hän saattoi ainoastaan odottaa kauhulla seuraavia tapahtumia.
Loitsu oli hetkessä ohi, mutta Eclishasta se tuntui tunneilta. Hän tunsi ikävää, kuin koti-ikävää, mutta todellisuudessa hän ikävöi ruumistaan. Hänellä oli irrallinen olo, sillä irroitus miehen ruumiista ei tuonut hänen omaansa takaisin.
"Olin oikeassa", mies varjoista totesi äärimmäisen itsetyytyväisenä. Eclisha nosti katseensa salamana häneen, ja ilahduksekseen huomasi pystyvänsä taas hallitsemaan itseään. Ilo ei kestänyt kauaa, sillä irrallisuus korvasi sen äkkiä. Samassa mies jatkoi puhettaan. "Mikä mukava yllätys."
Eclisha halusi avata suunsa ja puhua, mutta ääntäkään ei kuulunut. Nyt hän tiesi, ettei ollut enää miehen ruumiissa, mutta tunsi samalla olevansa edelleen vankina. Ruumiittomana henkenä hän ei voinut puhua, minkä oli huomannutkin, mutta ymmärsi samalla, että puhekyvyn puuttumisen lisäksi häneltä puuttuisi kyky tuntea ihollaan mitään, koskettaa ja kävellä. Vilkaistessaan alas hän huomasi olevansa ihmisen muotoinen - hänellä oli yllään sama pölyttynyt mekko kuin tornissa oli ollut - mutta läpinäkyvä. Hämmästyksekseen hän huomasi, etteivät hänen jalkansa koskettaneet maata; sellaista asiaa hän ei voinut tuntea, sillä hänellähän ei ollut ruumista.
Yhtäkkiä massiivisen valtaistuimen ja seinän väliin jäävän nurkan varjoista kuului terävä, pelästynyt hengenveto. Kaikkien kolmen salissa olevien - Herran, miehen ja henkinaisen - päät kääntyivät sinne suuntaan, mutta vain yksi ei tiennyt, mikä äänen oli aiheuttanut.
Huomatessaan jääneensä kiinni varjoista astui kalpea, pitkähiuksinen, lyhyt hahmo, joka oli heilauttanut kiharansa kasvojensa peitoksi.
"Ira!" Eclisha yritti huutaa, mutta yritys jäi yritykseksi. Hän ojensi läpikuultavat kätensä ja lähti hitaasti leijumaan tytärtään kohti. Herran sana pysäytti hänet kuin seinään, ja hän saattoi vain kauhoa sormillaan kohti tyttöä.
"Tyttäresi on täällä", totesi Herra, aivan kuin Eclisha ei olisi jo itse huomannut sitä. "Ja sinäkin jäät tänne. Sinä", hän osoitti miestä, Iran nuorta isää, joka oli seisonut hiljaa, "kerro hänelle kaikki, ei hän enää tiedoilla mitään tee."
"Kyllä, Herra", mies vastasi mekaanisesti. Hän kääntyi katsomaan Eclishan avutonta henkeä, jonka silmät tuijottivat kaihoisasti tytärtään, ja sanoi tälle ankarasti: "Tule."
Eclisha kuuli miehensä äänessä sellaista käsky- ja arvovaltaa, ettei voinut olla tottelematta tätä. Niin hän kääntyi vaivalloisesti - hänen oli vaikea hallita henkistä ruumistaan - ja lähti lipumaan alistuneena miehen perässä, tuijottaen miehen perässä kahisevaa viittaa.
Kaksikko kulki kolmen salin halki. Kun he saapuivat ensimmäiseen halliin, Eclisha katsoi ylös, ja yhtäkkiä raa'at kuvat eivät enää tuntuneetkaan kotoisilta, niinkuin miehen ruumiissa olivat tuntuneet. Hallista he kääntyivät pimeyteen, kulkivat kahden valtavan pylvään ohitse, kivioven ohitse, ja saapuivat viileään linnankäytävään.
Käytävässä kuljettiin punaista, haalistunutta mattoa pitkin. Seinät olivat kiveä, ja niihin oli kiinnitetty mustia kynttelikköjä valaisemaan kulkijoiden tietä. Ensinäkemältä Eclisha piti käytävää kodikkaan linnan osana, mutta seuraavassa hetkessä vaikutus oli poissa, sillä heidän ohitseen kulki joukko noin viisivuotiaita lapsia.
Lasten ilmeistä ei voinut päätellä mitään. He näyttivät joka ikinen tuijottavan suoraan eteenpäin, mutta heidän silmänsä olivat täysin valkeat, kuin sokealla. Lapset kulkivat määrätietoisesti eteenpäin, epäröimättä, kaikki samaan tahtiin, eikä Eclisha voinut kuin ihmetellä, mitä he tekivät täällä.
"Lapset ovat kaikki ihmisnaisen kohdussa kehittyneitä, ihmisnaisen kasvattamia Herran lapsia." Eclisha hätkähti kuullessaan miehen puhuvan jälleen. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi tämän näyttävän yhtäkkiä valtavan rasittuneelta. "He ovat kaikki minun biologisia lapsiani, ja minä olen Herran poika." Mies katsoi naista sinisillä silmillään, odottaen näkevänsä jonkin reaktion.
Mutta Eclisha ei reagoinut. Hän oli odottanut jotain tämän kaltaista, hän tiesi jo tulleensa petetyksi, hän tiesi jo olevansa Helvetissä: mitä hänen pitäisi enää pelätä? ´´

Dete lopetti tarinankerrontansa. Olimme kävelleet pitkään ja saapuneet paikkaan, jota en tunnistanut. Huomasin Deten tuijottavan minua pimeässä levoton katse eloisissa silmissään.
"Mitä?" kysyin, kun tämä ei kääntänyt katsettaan.
"Ei mitään", hän vastasi äkkiä ja katsoi hämillään kenkiinsä.
Minäkin katsoin. "Miksi sinulla on muuten kengät? Kellään muilla ei täällä näy olevan..."
"Mää... tein ne itte", Dete sanoi ja näin punan kohoavan tytön pisamaisille kasvoille. "Täällä ei ole ollut paljookaan tekeemistä mulle, kun mää en ole noita."
"Niin, niin tietysti. Ne ovat hienot", kehaisin. Olimme nyt pysähtyneet ja päätin antaa sinnikkäälle, mukanamme kulkeneelle valopallolleni hieman lisää energiaa tuoda valoa luolan pimeyteen. Silloin näin seinämät kunnolla. Niissä näytti olevan kaiverruksia - aivan kuin hieroglyfejä, mutta paljon niitä alkukantaisempia. Ne vaikuttivat lasten tuhertamilta, tai vähintään tärisevällä kädellä kaiverretuilta.
"Mitä nämä ovat?" kysyin ja tökkäsin yhtä kaiverruksista. Dete katsoi myös ja nyökkäsi itsekseen.
"Ne on kuulemma aivaan alkukantaasimpien luolastonoitien teooksia. Ne esittää ihmisuhreja ja eläinuhreja ja noitauhreja ja kauan sitte unoohduksiin paineettuja muinaasia jumaalia ja henkiä."
"Niiden nimiä ei muisteta, niinkö?"
"Ei muisteeta ei, kenenkään muun nimeeä ei muisteeta paitsi Andéfjolin, veren ja ruumiin jumalaattaren."
"Ahaa", hymähdin ja painoin nimen mieleeni, jotta muistaisin sen myöhemmin. Aihe kiinnosti minua, en ollut aiemmin ajatellut, että luolastonoidillakin olisi jumalia, ja voisin tutkia niitä tarkemmin kotona kirjoista.
"Kuule, minuusta meidän pitäisi jo mennä nukkumahan. On jo myöhänen..." Dete ehdotti ujosti.
"Joo, mennään vaan nukkumaan." Äkkiä huomasin olevani rättiväsynyt. Tarina oli kestänyt kauemmin kuin olin uskonutkaan, ja huomenna olisi vielä paljon kuunneltavaa. "Kerrothan tarinan minulle loppuun huomenna?"
"Kerron", Dete lupasi, ja johdatti minut sitten makuutiloihimme. Kun saavuimme enemmän noitien ilmoille, siellä olisi voinut olla valoisuuden puolesta vaikka päivä. Koska auringonvalo ei ylettynyt tänne saakka, kynttilät olivat ainoa valaistus, ja osa noidista oli vielä hereillä, joten niitä ei sammutettu kaiketi koskaan. Tosin haiseva käytävä, jota pitkin meidän piti kulkea, oli pimeänä kuten aiemminkin, ja makuutilassa, jossa meidän oli tarkoitus nukkua ohuiden ketunnahkojen päällä, oli myös pimeää, mutta Dete osasi johdattaa minut juuri oikeista paikoista oikeille nahoille ilman, että talloin jonkun sormet kenkieni alle.
"Eikö täällä ole tyynyä?" kuiskasin hiljaa. Dete ei vastannut, ja kun vaistosin tytön tuijottavan minua hölmistyneenä, tajusin kysymykseni olleen hänelle vieras, eihän täällä tyynyjä tunnettu. "Anteeksi, en sanonut mitään", pahoittelin. "Pahuksen sivistyspakolaiset", mumisin puoliääneen niin hiljaa, että vain hereillä oleva noita olisi sen kuullut. Dete sen sijaan paneutui makuulle nahkojen päälle, kuiskasi: "Hyvää yöötä, Nena", ja tuhisi hyvin tyytyväisen oloisena. Minä sen sijaan istuin yhä jalat ristissä ja nojasin kosteaan seinään.
<Tuliko ikävä?> Nejda kysyi vitsin vuoksi.
<Varmasti, neiti Lohikäärme.>
<Sitä minäkin, neiti Noitakaveri. Hei, se kuulosti hauskalta.>
<Hahhaa>, totesin laimeasti ja haukottelin. <Kuuntelitko sitä tarinaa?>
<Kuuntelin, totta kai - mitä sinä luulit?> Lohikäärme kuulosti kauhistuneelta. Hymyilin itsekseni. <Mitä mieltä?>
<En tiedä, vaikuttaa hölynpölyltä koko juttu.> Haukottelin jälleen, nyt voimakkaammin.
<Pah. Sinua ilmiselvästi väsyttää, joten päästän sinut nukkumaan.> Tunsin Nejdan tuhahtavan; sitä ei tainnut juuri väsyttää.
<Kiitos.> Siihen keskustelumme tyssäsi, ja suljin kiitollisena silmät. Mieleeni putkahti vielä viimeisenä sininen silmäpari kehystettynä pitkillä, vaaleilla kiharoilla, ennen kuin suljin silmäni ja vaivuin uneen.

/jatkuu.

Vastaus:
Voin sanoa heti alkuun, että tätä piti lukea melko pitkään, sen verran pituutta tällä pätkällä oli... jälleen kerran.

Oi, Eondar on niiin ihana, ja jotenkin niin... salaperäinen - se, miten teidän tienne jälleen erosivat (toivottavasti ei kovin pitkäksi aikaa), jätti miettimään, onko Eondarilla jonkinlainen... suurempi salaisuus kannettavanaan, esimerkiksi siitä, miksi hän asuu luolastonoitien keskuudessa.

Ja tuo Eclishan tarina... se jäi mietityttämään. Monestakin kohtaa. Sekin, miksi nainen nykyään on luolastonoitien luona, noin korkeassa asemassa. Tarinan jatko romutti mietitykseni ja sen, mitä Nejda taisi edellisen pätkän lopussa sanoakin, sen joku kirous siirtyy kuollestaa elävään, tai lapsesta äitiin, jotain sinne suuntaan. Eli heitit tarinan taas toiseen suuntaan.

Ja no, mitäs tähän yleiseen kommenttiin sitten kehittäisikään...? No, tiedät varmaan jo, että jään odottamaan jatkoa ja haluan todellakin tietää, mitä sinulle ja Eondarille tulee kuulumaan tulevaisuudessa, ja sen, miksi herra käyttäytyi niinkuin käyttäytyi. Sen lisäksi minua kiinnostavat asiat, jotka jäivät auki, sekä erityisesti se, miksi Eclisha on nykyään tuolla luolastonoitien keskuudessa... ja miten.

Teksti herätti kysymyksiä, antoi vastauksia, ja jätti vähän lisää kysymyksiä. Itse teksti oli hienoa, ja minusta se, miten pidät näkökulman koko ajan itselläsi, mutta saatat silti kuvailla yleisperspektiivistä - ja se, miten sovitat ne yhteen, tekee vaikutuksen.

Muttaah, ehkäpä jätän tämän tähän... Sinulle sitten tästä 35 kr.

~Darya

Nimi: Melia - 27.07.2010 00:01
Hoitsusi: Jaya + Anil

//Adoptiojutusta mainitsen, etten vain unohda: haluaisin tuon Claviculan adoptoida, ja jos mahdollista esittää oman sukupuolitoiveeni?(Naaras) Ja omalaatuisen toiveeni rodunvaihdoksesta(jos siitä ole sulle liikaa vaivaa...) Géciviasta louheen? Sanoinpa vain koska muuten se olisi unohtunut...//

Jayan ABC

Illan hämärtyessä laakson - jonka nimeä en tiennyt, mutta jonka Jaya oli jo nimennyt Aurinkolaaksoksi. - me putkahdimme esiin vanhasta vajasta, jota olimme käyttäneet päivän ajan suojanamme. Koska Jaya oli katsonut parhaaksi matkustaa öisin, pelkäsin muuttuvani yö-eläimeksi. Anilia se ei varmaankaan haittaisi, sehän tuntui nukkuvan melkein ympäri vuorokauden. Astelimme hiljaa soratiellä, eikä lintujen laulua, puron solinaa ja askeliamme lukuunottamatta kuulunut juuri ääniä.
>Pikku unieko... uukahti taas< viestin Jayalle, joka oli vaikuttanut melko närkästyneeltä siihen, että harjoiteltuani telepatiaa käytännössä koko päivän, se alkoi jo luonnistua minulta.
>Huh, se osaa olla väsyneenä tosi äksy...< Jaya mietti selkeästi niitä... odota, lasken vielä... kahdeksaa kiukkupuuskaa, jotka Anil oli päivän mittaa saanut.
Virnistin sille, ja potkaistessani kiveä naurahdin leikkimielisesti: >Vähän kuin sä ympärivuorokauden.<
Tässä tulee Jayan kanssa matkustamisen sääntö A; älä koskaan sano sille mitään ovelaa, sillä se vastaa siihen, ja on valmis väittelemään ne kuuluisat 25 tuntia vuorokaudessa. Huh. Ja siihen se oli valmis tälläkin kertaa; >Hiiskatti! Enhän mä vielä yllä sun 25 tunnin äksyilyyn!<
Naurahdin samalla, kun vilkaisin eteenpäin hämärällä tiellä: ei ketään. Pellot näyttivät jopa pimeässä huonokuntoisilta, ja muistin veljeni Eldarin naureskelleen joskus tämän laakson nimikkoelinkeinolle: viljelylle. Huomasin Jayan katsovan minuun tarkkaavaisesti, ja minua alkoi taas pänniä se, miten paljon tarkempia lohikäärmeiden silmät olivat. Tummat silmät näyttivät porautuvan suoraan sydämmeen, ja kun olin erehdyksessä huomauttanut siitä Jayalle, se oli alkanut katsoa minua useammin. Korjasin repun asentoa selässäni, ja katselin purolle; sitä ei tietenkään näkynyt. Täältä katsoen se näytti silta, kuin metsä olisi alkanut. Meille huonompi juttu olisi se, ettei siellä ollut metsiä, joka vaekuitti kummasti lohikäärmeen kanssa kulkemista.
>Se näytät oudolta nyt, kun sun tukka on punainen,< Jaya viesti näyttäen samalla, miltä näytin juuri nyt sen silmissä.
Kuva oli paljon tarkempi, kuin olisi uskonut, ja yritin olla piittaamatta siitä vastatessani: >...Nko se huon... asia?<
Olin kysynyt asian suunnilleen yhtä useasti, kun Jaya oli huomauttanut hiusteni väristä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Jaya vastasi: >Ei, sä näytät nyt enemmän... Melialta. Vapaammalta, ja villimmältä. Ja ehkä vähän nuoremmalta. Vastuuntunnottomammalta ainakin....<
Nyökkäsin, ja vaikkei ihminen olisi voinutkaan nähdä sitä, tiesin Jayan huomanneen. Suin hiuksiani kädellä, itsekin pidin väristä. Nyt täytyy kertoa mitä minun hiuksilleni tapahtui, ettei se jää varjoon. Aamupäivällä piilopaikassamme vajassa olimme kuullet kahden miehen puhuvan, ja ikävä kyllä he puhuivat meistä. Wasa ja Manta olivat kertoneet meistä jotain, joka kuulosti aika... epämukavalta. He olivat myös antaneet tuntomerkkimme, ja vain Jayan kaltainen yliaktiivinen tutkijalohikäärme oli saattanut huomata, että ainoastaan Mantalla oli erakkoperheessä ollut punaiset hiukset, ja alkanut oitis epäillä värjäystä. Lopulta olin löytänyt Manta laukusta ulkonäkö välineet: harjan, kynsisakset ja meikkipussin, sekä tietysti hiusvärin. Sitten olimme pähkäilleet millaiseksi he olivat minua saattaneet kuvailla. Lopulta Jaya turhautui ja kysyi omasta turhuudestaan valittavan Anilin neuvoa, ja kuten olisi pitänyt arvata Anil tiesi nähtyään Jayan lähettämän kuvan minusta, kun syöksyin Jayan ja kuohuissa heittelehtivän munan perään.
"Kauheen resune blondi, se taisi olla. Tukka kauheessa kunnossa ja naama täysin laittamaton. Pikkusiskon, siis tuon Mantan, kokoinen. Ruskettunut ja sen silmät... varmaan siniset tai harmaat en ole varma." näin olisi Anilin mukaan Wasa kuvaillut minua. Niinpä me olimme muutaneet hiusteni väriä, ja peilin virkaa oli saanut toimittaa Jayan lähettämä näkymä minusta. Tukka näytti aidolta, joka oli itsestäni lähes yhtä hämmästyttävää, kuin katsella liikkuvaa itseään. Olin laittanut rutkasti kajaalia ja ripsiväriä, jotta se vain tummentaisi valmiiksi tummansinisiä silmiäni. Ei sellaisia joka blondilla ollut... Tukan olin laittanut ensin letille ja sitten rakentanut siitä nutturan.
>Nyt sä näytät tosi huolitellulta, Teidän Korkeutenne neiti prinsessa,< olivat olleet Jayan kommentit ulkonäöstäni.

Vaikka taitoimme matkaamme verkkaiseen tahtiin, meille tuli ennen pitkää nälkä. Poikkesimme viinimarjapellolla... ostoksilla. Minulle tul mahtava fiilis, niin kuin varmaan kaikille, jotka kahlaavat valoisassa yössä kosteahkolla pellolla vieressään lohikäärme. Ahdoimme suumme täyteen viinimarjoja, ja minä tungin niitä taskuihini ja repun etutaskuun. Pyyhin marjoista lähteneet mehut poskeltani, koska en halunnut pilata täysin Wasan kuvauksen vastaista ulkonäköäni. "Nuoremmalta. Ja vastuunnottomammalta ainakin..." Jayan sanat soivat korvissani ja saivat poskeni punottamaan. Nuorelta, villilta, vapaalta ja vastuuntunnottomaltahan minä olin aina halunnut näyttää. Joskus minusta oli tuntunut, että olin jopa onnistunut, mutta nyt kun joku sanoi sen suoraan. Tunnelmani oli katossaan kun ehdotin Jayalle: >...ustaako tielle?<
Lohikäärme virnisti itsevarmasti ja hymähti huikatessaan: >Vähänkö sinä häviät!<
Pinkaisimme vauhtiin, ja juoksimme kohti tietä kuutamon valaisemalla pellolla. Ja Jaya oli oikeassa, vähänkö minä hävisin. Kun saavuin soratielle hengästyneenä, Jaya oli jo ehtinyt tasaamaan hengityksensä ja ottamaan ylemmyydentuntoisen ilmeen.
>Mitä minä sanoin: vähänkö sinä hävisit!<
se sanoi suorastaan puhkuen itsevarmuutta, mulkaisin sitä alta kulmien, mutten tosissani vihaisena. Tuntui oudolta, miten paljon paremmin tunsin Jayan kuin Anilin, vaikken ollutkaan tuntenut Jayaa kuin kaksi päivää pidempään.

Hymyilin itsekseni, ja päätin kysyä Jayalta: >Mikä on Haj... na... ka?<
Vieressäni tarpova lohikäärmeenalku ei selvästikään ollut vielä saanut tarpeekseen telepatiataitojeni solvaamisesta: >Mä voin kertoa jos sä tarkoitat Hajnalkaa, mutta hajnaakasta ja hajnakista mulla ei kyllä aavistustakaan.<
Irvistin vähän, mutta Jaya jatkoi nyt aavistuksen vakavammalla äänellä: >Hajnalka on makee paikka. Siellä on ihmisiä, tai ainakin jotain ihmiskorvikkeita kuten sä, ja lohikäärmeitä, ja ne on kavereita. Sitten siellä on Darya niminen nainen, hän on tosi siisti. Hän huolehtii munista ja lohikäärmeistä joilla ei ole kaveria. Siellä on kaksi taloa, Daryan koti, ja lohikäärmeiden talli. Pihamaa on iso, eikä siellä kasva puita. Sitten niillä on aita, joka on... vähän rikki.<

...jatkuu...

//Tulipas lyhyt pätkä... Ensikerralla pidempää!//

Vastaus:
No, jospa ensin kommentoisin, ennen kuin syvennyn noihin kysymyksiisi:

Jaaha, että Hajnalkaan menossa...? Tuskin maltan odottaa tapaamista... *virnistää leveästi*
No, kuitenkin, pidin näistä parista pätkästä - ja syvyyttä tarinoille ja Anilinkin tapaamiselle tuovat ne tytöt, jotka Anilin tuonne hylkäsivät. Jaya on kyllä niin oma itsensä, sellainen, millaiseksi sen jaksan kuvitellakin.

Yleisesti ottaen voisinkin sanoa, että pidin näistä molemmista teksteistä, vaikka joitain kirjoitusvirheitä sieltä päätyikin näkymään. Mutta niitä tulee kaikille, eivätkä ne häirinneet.

Sinulle näistä 40 kr, Jayalle 2 tasoa, Anilille 1.

Sitten niihin kysymyksiisi:

Anilista: Siis haluatko, että Anil ei saa ns. helposti/usein tasoja, vai päinvastoin? Vieraskirjassa luki, että mieluummin vähemmän, tuosta edellisen tarinan lopusta sain kuvan, että enemmän. ^^'

Claviculasta: Sukupuolitoive on mahdollista toteuttaa, sillä ennen kuoriutumista sukupuolesta ei voida olla täysin varmoja.
Sen sijaan rotu voidaan päätellä munasta, eikä sitä siis voi muuttaa (en kyllä ihan ymmärtänytkään, mistä mihin halusit muuttaa rodun... ^^'')

~Darya

Nimi: Melia - 25.07.2010 20:49
Hoitsusi: Jaya & Anil

//Faijan koneel ja mökin yhteys kusee... Onx mulla joku Hajnis-riippuvaisuus? Oli iha pakko tulla hoitaa...//

Oppitunti (osa 2.)

...jatkoa...

Etelän laaksoissa on kesäisin aina kuuma, mutta lisätessä siihen tuulettomuuden ja pilvettömältä taivaalta porottavan auringon, on kuin istuisi pätsissä. Silloin pellot kellastuivat yksinään ja kylät humisivat tyhjyyttään, sillä kaikki olivat kerääntyneet niille vähille järville, joille saattoivat mennä. Vain uutterimmat maajussit jaksoivat puurtaa pelloillaan, mutta hekin laiskasti. Eläimet olivat piiloutuneet varjoisiin koloihinsa, ja jopa linnut olivat kaikonneet taivaalta. Silloin pelloilla seisoessaan kuuli vain veden liplatuksen jos kuuntelu tarkasti, ei, se ei ollutkaan lipatusta, vaan roiskintaa.
"Jaya, pilaat romaanini!" sihahdin samalla, kun käänsin pääni roiskivaan lohikäärmeeseen.
Valkoliila lohikäärmeenpoikanen käänsi päänsä minuun päin, ja uteliasuus valaisi sen silmät.
>Mistä sä kirjoitat?< se uteli suu virneessä.
"En mistään erikoisesta," myönsin ja oikaisin asentoani.
Jaya roiskaisi hännällään vettä minua päin. Vuoristopuro, jossa se kahlasi oli jääkylmä ja myrskyinen, sekä koko laakson paras juttu. Se oli kasvattanut kaksimetrisen leveytensä kummalekkin puolelle noin metrin levyisen rehveän ruohokaistaleen. Ruohokaistaleen näkymisen esti(myöskin puron kasvattama) puskarivistö, johon kuului kaikenlaisia pensaita, ja jota halkoivat suuret puut. Tässä meidän Ihmemaassamme ilma oli ainakin kymmenen astetta viileämpää, kuin muualla. Itse olin päättänyt syventyä erakkoperheen nuoremman tytön päiväkirjaan. Nojatessani suureen vaahteraan olin jo saanut enemmän kuin yhden naurukohtauksen.
>Tule uimaan ihmisurvelo! Ei täällä ole kylmää!< Jaya toitotti joka toinen minuutti.
Minä jouduin jatkuvasti vastaamaan kieltävästi, mikä ei ollut hauskaa.
>Ollaanko aroitusleikkiä? Joohan?< Jaya aneli silmät pentumaisesti hohtaen.
"Okay," ilmoitin.
Jaya roiski hännällään vettä, ja minäkin kastuin. Nuosin venytellen puun juuresta ja pöyhin mullan pois Jayan varastmista mustista reisitaskuhousuista, ja astelin veden äärellä olevalle suurelle kivelle.
"Sä voit aloittaa," Jaya sanoi itsevarmasti.
Oikaisin asentoani ja rykäisin: "Täältä sitten pesee: Pyjamaa ympärin vuorokauden käytän, eikä kukaan tiedä miten päin raitani näytän. Valkoista ja mustaa, meikäläisen kaltaisella ratsasti myös ensimmäinenkin Kustaa!"
Se ei ollut parhaita arvoituksiani , ja Jaya näytti olevan samaa mieltä: "Hah, ihan helppo! Seepra!"
Mutristin kiukuissani suutani ja sanoin: "Katsotaan pystytkö itse parempaan!"
Jaya tuhahti ja aloitti oman arvoituksensa: "Mua nimellä kausi kutsua soisi, ja ajalla mitata voisi. Ei ole kovin monta meitä, ja joskus nimettiin sen mukaan mikä materiaali mielytti teitä."
Minulta karkasi epävarma äännähdys, ja se sai Jayan kehaisemaan: >Et tiedä!<
"Ääh odota hetki..." mumisin.
Jaya naurahti, ja sen ilmeestä näki, että se tiesi minun miettivän täysillä.
'Joku aikakausi... joita on nimetty sen mukaan mitä mielytti tietä? Siis betoni, sora, kivi... Ääh...' mietin aivorattaiden raksuttaessa.
"Et keksi, et keksi, eet keksi!" se rallatteli voitonriemuisena.
"Okay, Jaya, kerro," sanoin ilottoman kiinnostuneena.
"Aikakausi!"[i/] se huudahti.
[i]'Tietysti, mä mietin teitä, niitä, joita pitkin kuljetaan paikasta toiseen, mutta Jaya tarkoittikin teillä ihmisiä,' ajattelin myrtyneenä.
Jaya leikki vedessä ja maanitteli minuakin mukaan, mutta tyytyi lopulta siihen, että lausuimme muutaman uuden arvoituksen. Jaya vei nekin 6-0-tyylisesti, ja sen lesoilu kasvoi kokoajan.
"Saanko ykköspalkinnon?" se kysyi silmät säkenöiden ja suu hymyssä.
"Miksi?" kysyin.
Jaya katsoi minuun kuin tärähtäneeseen, valisti minua sellaisella äänellä, että asia kuulosti itsestäänselvyydeltä: >Koska mä voitin.<
Naurahdin ja käännyin mustalle retkirepulle, joka kuului Jayan ryöstösaaliiseen.
"Odota, mä etsin sulle jotain," sanoin penkoessani reppua, ja miettiessäni minkä tekosyyn keksisin, kun en löytäisi palkintoa.
'Huh,' mietin helpottuneena, kun käteni osui niin valtavaan suklaalevyyn, että sen oli pakko kuulua lohikäärmeelle.
Lohkaisin siitä rivin, ja ojensin sen Jayalle. Se hotkaisi rivinsä hetkessä ja alkoi kärttää lisää.
"Shh!" sihahdin kärttyisästi kun kuulin ääniä, puhetta.
>Piiloon!< oli ainoa sana, jonka Jaya lähetti telepaattisesti.
Helppohan sen oli sanoa, se vain suhahti puun latvaan, ja maastoitui parhaansa mukaan, mutta minun täytyi kerätä kamani ja sukeltaa niiden kanssa pusikkoon.

"Tule jo, Manta!" vihainen ääni sihahti.
Kuulin askeleita, ja veikkaisin, että tulijoita oli kaksi. He ilmestyivät pusikosta, kaksi tyttöä. Toinen oli suunnilleen ikäiseni, ja ilmiselvästi pahalla päällä. Hänen jäljessään kulki arasti noin kymmenen vanha tyttö, jolla oli punaiset hiukset ja jokin nyytti sylissä. Vanhempi, täysin valkotukkainen tyttö, ärähti: "Pidetään kiirettä."
Nuorempi tyttö, luultavasti Manta, näytti empivältä, ja puhui änkyttäen: "Mu-mutta Wa-wasa..."
Hän ei saanut lausettaan loppuun, sillä tämä Wasa vaiensi hänet katseellaan. Isosisko kumartui joen uomaan, ja hymähti tyytyväisenä.
"Jätetään se tähän," hän käski.
Sydämmeni takoi tuhatta ja sataa, kun Manta veti nyyttinsä sisästä jotain pyöreää, pallon? Ei... ei, pallon, vaan munan. Ajatukseni ei päässyt loppuun, kun Jaya jo viestitti: >Se on lohhikäärmeen muna! Lohikäärmeen!<
Sen ääni suorastaan tärisi vihasta, ja jopa sen viha välittyi viestistä minulle, aivan, kuten ilo aamupäivällä erakkojen talolla.
Vilkaisin tyttöjä, joista Manta tuijotti tummat silmät selällään kuohuavaa virtaa.
"E-entä, jos vain... jätetään se tänne... Se kuolee nälkään..." hän änkytti.
En nähnyt sitä piilostani, mutta kuulin, miten Wasa löi siskoaan, ja kiljaisi vihaisesti: "Idiootti! Joku voisi löytää sen! Tai sitten sä hakisit sen! Niinkuin viimekerralla! Hempeilevä ääliö!"
Kahden viimeisen sanan kohdalla kuulin toisen löynnistä lähtevän mäiskähdyksen. Ja tärisevä Manta laskeutui polvilleenvihreään ruohoon, ja kumartui virtaa päin, hän laski valkoisen munan veteen, ja ennen kuin hän varsinaisesti päästi irti, virta tempaisi munan mukaansa. Muna heittelehti kuohuavassa purossa, mutta tämä oli liikaa Jayalle.
>RAAKALAISET!< se ärjyi telepaattisesti, ja loikkasi yhdellä valtavalla loikalla maahan.
Tanner tömisi, ja nurmikkoon jäi jäljet, kun Jaya ponnisti puroon. Se sulkelsi munan perään, ja kun minä toinnuin järkytyksestä loikkasin puskasta. Kun katsoin viimeisen kerran järkyttyneisiin tyttöihin, ja tajusin, että he olivat ne erakkoperheen tytöt, Wasa oli se, joka oli loikonut riippumatossa täysin välinpitämättömänä, kun taas navetasta silloin ulos tullut Manta oli järkyttynyt. En jäänyt miettimään sitä, vaan pinkaisin Jayan perään. Jaya oli saanut munan kiinni, ja tavoitteli sitä nyt suullaan. Vesi oli selkeästi syventymässä, ja virta sen kun voimistui! Jaya polski kaikilla raajoillaan ja lepytteli siipiään, hiki valui pitkin sen niskaa, ja kun se sai munasta kiinni se lähti nousemaan, hitaasti, ja vaivalloisesti, mutta se nousi, se lensi! Muna suussaan, huohottaen ja raivokkaasti siipiään räpytellen se taisteli itsensä rantaan. Ojensin käteni ja otin munan vastaan, ja kiljuin innoissani: "Jaya se lensit! Sä ihan totta lensit!"
Vaikka se meni maaten rannalle, ja näytti itsekin hölmistyneeltä, olin varma, että se alkaisi taas pian kertoa omasta voittamattomuudestaan. Huomatessani, että tytöt olivat häipyneet lysähdin Jayan viereen.

Olimme hetken hiljaa, kunnes ääni, joka ei tullut kummastakaan meistä rikkoi hiljaisuuden.
>Hii... kos...<
Tämä pieni, hento, haavoittuvainen ääni tuntui murtavan jonkin synkän verkon.
"Siis mitä?" kysyin huvittuneena, kun tajusin, että ääni kuului munasta.
Katsoin munaa hellästi ja taputin se kuorta, mutta Jaya vain kohotti kulmiaan ja naureskeli: >Hehheh! Meillä on täällä selkeästi kaksi telepatian ammattilaista!< sen hilpeys kulki viestin mukana, ja sitten se jatkoi vain minulle: "Joko se on tajunnut, että me pelastettiin sen henki ja se yrittää kiittää, tai ehkä se on vaan tajunnut, että sä olet ääliö...
Se ei tarkoittanut pahaa, joten survaisin sitä leikkimielisesti kyynärpäälläni. Muna kieriskeli sylissäni ja aloin nojata takanani olevaan kiveen.
"Mikä sen nimi on?" kysyin hämmästyneenä, olisiko munalla edes nimeä.
Jaya muljautti silmiään, ja kysyi sitten munalta: >Me halutaan toopen ihmisen kanssa tietää sun nimi?<
Muna liikahti vaisusti, ja kuulin taas heikon telepaattisen viestin, ja minua alkoi hävettää etten ollut yhtään sen taitavampi. >A... nil...<
Vilkaisimme Jayan kanssa toisiamme, mutta Jaya oli se, joka avasi suunsa: >Anil?<
Katsoimme kummatkin munaa odottaen, ja puro tuntui hiljentyvän, vain sen takia, että muna, kenties Anil, aikoi puhua, tai, no puhua ja puhua...
>Ymh... Jo...< munan, siis Anilin, telepatia oli edelleen heikkoa.
Jayaa se kuitenkin vain nauratti: "Älä, Melia, näytä tolta... Sä et oo itsekään parempi!"
Istuimme hetken hiljaa , ja minä heiluttelin Anilia sylissäni.
"Kuules, Jaya, minne me mennään, kun lähdetään täältä...?" kysymykseni oli vaisu, tavallaan pelkäsin, että Jaya haluaisi lähteä yksin...
Katsoin puroa, ja sen laineita, jotka olivat nyt vähentyneet, ja toivoin, vain vähän, ettei Jaya ollut kuullut kysymystäni. Se vastasi varmasti, kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys, ja ilokseni kuulin sen äänessä hymyä: "Kohti Hajnalkaa ja pohjoista!"
Nyökkäsin hyvilläni, ja epävarmuuteni karisi pois.
"No, jotta me pärjätään sun kanssa... Niin, kai mä voisin vähän kartuttaa mun... telepatiataitoja, sanoin ilkikurinen virne kasvoillani.
Jayan suu vetäytyi itsetyytyväiseen hymyyn, ja se nyökkäsi.
>Anil? Haluutko säkin telepatia-oppia?<
Muna heilahti puolelta toiselle, ja sen telepaattinen ja hento ääni kuulosti innostuneelta: >Jo...!<

Korjasin asentoani kiven päällä ja laskin Anilin syliini, muna tuntui samanlaiselta sylissäni, kuin kivi peppuni alla, kovalta ja viileältä, paitsi, että kun poikanen liikuskeli tunsin sen polvillani. Jaya rykäisi katsoi minuun tekovirallisesti, se aloitti luentonsa, vaikka meinasi itsekin revetä vähän väliä: >Telepatia on mielillä puhumista. Siinä ajatellaan jotain, usein puhutaan, ja siirretään niitä toisille. Niinkuin työnnetään. Okay?<
Tyrskähdimme molemmat, minä Jayan puheelle, ja Jaya minun ilmeelleni, jota kuvaa parhaiten sana: ööh..?. Yritin kuulosta itsevarmalta kun aloin puhua: "Selvä siis... mitä helvettiä?"
Anilin vaisu telepatianauru värisi hiljaa taustalla, kun katsoin Jayan huvittuneisiin silmiin.
>Kokeile, tyhmä ihminen!<
No, kumpi oli parempi? Sanoisin mielelläni, että vein koko oppitunnin 6-0, mutta silloin taitaisin valehdella. Anil osasi veistiä lauseita aika taitavasti, mutta ne olivat tosi hiljaisia. Minun viestini olivat vain vähän lujempia, eivätkä todellakaan yhtä selkeitä ja pitkiä. Jayaa naurattivat meidän yrityksemme, ja jouduin puolustamaan Anilia, ettei Jaya keksisi alkaa "oletko sinä muka lohikäärme"-tyylisiin ivailuihin, pian se näytti kuitenkin ymmärtävän, että Anil oli vasta niin pieni, ettei sitä kannattanut kiusata.
>Melia, paksukalloinen ihmisotus, yritä edes! Tuo on säälittävää! Oikeasti! Etkö oikeasti parempaan pysty... Jaya irvaili kehnolle telepatia yritykselleni.
>Jay... helvetti... mhän... ritän!< vastasin tuskastuneena koko lohikärmeeseen.
Tuuli oli alkanut yltyä, mutta varjoisa piilopaikkamme säästyi sen vaikutukselta. Katselin puiden heiluvia latvoja, voimakkaasti kuohuvaa vettä. Silitin kevyesti Anil-munaa, ja mietin Hajnalkaa samalla, kun Jaya yritti saada Anilin viesteihin lisää volyymia, mitä ihmeellisimmillä keinoilla. Aloin nauraa Jayan yrityksille, ja kiepahti minuun päin, ja suu virnessä puhui telepaattisesti: >Sun vuoro.<
Huokaisin ja katsahdin taas puiden latvoihin, eikä viestini ollut yhtään hassumpi, omasta mielestäni: >Puden... lavat heiluvat.<
Jaya näytti tyytyväiseltä, siis kun Jayan tilanteessa puhutaan tyytyväisyydestä tarkoitetaan pääasiassa itsetyytyväisyyttä, ja sen ilme sanoi jotain "tämä on minun ansiota, olen niin paras"-tyylistä, mutta ääneen se sanoi, siis viesti telepaattisessti, vain: >Alathan säkin oppia... No ollaanhan me tehty jotain sen eteen.<
Sen jälkeen oli Anilin vuoro, ja hetken mietittyään se alkoikin viestiä: >Anil... o...n... uros.<
Jouduimme kummatkin höristämään korviamme, että kuulimme sen viestin, Jaya irvisti hienoisesti, mutta vastasi niin kohteliaaseen sävyyn, kuin uskoin sen pystyvän: >Hienoa Anil... siitä volyymistä?<
Laskeuduin kiveltä pehmeälle nurmikolle, ja nojasin kiveen. Se tuntui ihanan viileältä, ja suljin silmäni. Painoin toisen käteni ruohikkoon, ja tunsin miten kevyt tuulenvire liikutteli sitä.
'Mikä on Hajnalka?' mietin hinkatessani kättä ruohikkoon.
Se oli yksi niistä kysymyksistä, jotka olivat kummitelleet päässäni Jayan Hajnalka-huudahduksesta asti.

>Ha... nakka...< kokeiluni Hajnalkan muodostamisesta telepaattisesti ei toiminut, eikä Jayakaan ymmärrys riittänyt: >Almanakka?<
>Ei... ei...< vastasin sen arvaukseen, ja yritin uudestaan: >Hai... nala...<
Jaya ei kestänyt enää vaan repesi nauruun, se kieriskeli maassa, ja suuret siivet painuivat sen kehoon, ja sen viesti oli pelkkää hekotusta: >Oijjoijoi... Hohhohhohohhoo! Hihihihihi! Oijoi... Vatsaan sattuu!<
Maassa kieriskelevä lohikäärme oli niin huvittava näky, että minäkin yhdyin nauruun. Tunsin miten Anil painautui munansa kuorta vasten, kuin toivoisi näkevänsä ulos. Jaya makasi nyt selällään, ja potki jaloillaan ilmaa. Oman nauruni lomasta kuulin jotain "alpakan almanakoista," joka ei ollut omiaan raihoittamaan minua. Jaya kieriskeli ympäriinsä se sopotti jotain "vastakivuista ja hai nalan-kielestä." Hekotimme hetken aivan hepulissa kunnes Anil alkoi liikehtiä rauhattomasti. Olin laskenut sen hetki sitten maahan, jottei sille sattuisi mitään. Vasta, kun aloin nousta pystyyn tajusin makaavani.
>Enpä ole aikoihin nauranut näin makeasti,< Jaya totesi.
Huomasin, että se saanut lisää itseluottamusta, kun oli saanut alkaa opettaa.
Jopa sen pisteliäät kommentit olivat vähentyneet.
'Ehkä Jaya yrittää... peitellä herkyyttään... tai jotain,' miettiessäni tätä ajatus huvitti hiukan minuakin, Jayako herkkä?
>No, kokeillaanko vielä kerran? Kyllä sunkin tyhmyydella on varmasti joku raja,< ihana viisastelijani viisasteli taas.
Mulkaisin sitä alta kulmien, ja suljin taas silmäni. Oli alkanut hämärtyä, vesi oli lähes mustaa, ainakin yötaivaan sävyistä. Siinä oli paikoitellen valkoista vaahtoa, ja kiviä. Kun vilkaisin vielä nopeasti pensasaitaa, ja huomasin, että puita oli enemmän, kuin olin alunperin arvioinut, ja pensaat olivat korkeammat. Ympäristö oli niin unettava, ettei mennyt aikaakaan, kun huomasin Anilin nukahtaneen. Huokaisimme molemmat helpotuksesta, sillä ennen nukahtamistaan pikkuinen Anil oli ollut kaikkien pienokaisten tavoin pahantuulinen. Itseänikin alkoi unettaa, ja kun olin selventänyt Jayalle, että olin tarkoittanut Hajnalkaan, ehdotin, että mekin ottaisimme pienet tirsat. Jaya suostui pienen vänkäämisen jälkeen sillä ehdolla, että opettelisimme vielä hetken telepatiaa. Noin kymmenen minuutin päästä Jaya myönsi, etten välttämättä ollutkaan täysin toivoton tapaus. Pystyin jo muodostaan helpon lauseen tai kolmetavuisen sanan änkyttämättä, ja ilman kummempia taukoja ja virheitä. Olin aika ylpeä, kun pääsin nukkumaan. Naurahdin hiljaa, kun ajatukseni harhailivat vielä hetken telepatiassa. Laitoin Anilin viereeni, ja kiedoin käteni viileän munan ympärille. Panin maate, ja ruohikki tuntui ihanalta. Kenties oman sängyn ja katonharjan jälkeen parhaalta makuuallustalta. Hymähdin hiljaa kun Jaya alkoi tuhista. Minullakaan ei ollut vaikeuksia saada unen päästä kiinni. Ja pian me kaikki jo uinailimme hämärässä metsänkaltaisessa Ihmemaassamme.

Loppu

//nyt kyllä kuuluu vaan mun serkkujen Risto Räppääjä-levy... Olisiko muuten mitenkään mahdollista, että Anil saisi tasoja verkkaiseen tahtiin? Syynä siihen olisi se, että aion joku kaunis päivä hommata ikätoveriksi jo kuoruituneen lohikäärmeen, niin ettei tarvitsisi tuota tehdä jo huomennna...//


Vastaus:
kts. ylempi viestisi.

~Darya

Nimi: Draguel - 25.07.2010 15:51
Hoitsusi: Dargen Waramir / Darwen

Haltia Kylän Lumpeet

”Draguel… Draguel…” Joku kutsui minua, ääni oli kaunis ja kevyt, hento ja vaaraton. Kävelin varovaisesti eteenpäin pimeys oli ympärilläni murskaavana massana. Tuntui kun olisi kävellyt paikallaan.
”Draguel…” Aloin juosta, minun oli ehdittävä. Minun oli ehdittävä! Tunsin sen, jo en juoksisi myöhästyisin ja kaikki olisi mennyttä… Miksi, minun on kiire, mitä minä pelkään menettäväni. Äkkiä pimeydestä eteeni ilmestyi oranssi, puoliksi palanut lehti. Se lensi eteeni hiljaa ja varovaisesti. En epäröinyt vaan ojensin käteni ja kosketin lehteä sormellani. Pimeys vavahti kuin peilinkirkas vesi johon olisi osunut vesipisara. Pimeys katosi ja ympärilleni ilmaantui se sama ympäristö jossa olin ollut unessani aikaisemmin. Kuollut maailma… Ei… Paikan nimi on Haijavjy… Mistä tiedän sen, en ole koskaan kuullutkaan. Mutta olen varma, tämän maan nimi on Haijavjy…
”Draguel” Kuulin äänen ja eteeni ilmestyi se sama valkopukuinen ja hiuksinen nainen jonka olin nähnyt entisessä unessani. Tällä kertaa hän ei hymyillyt. Kasvot olivat surun murtamat ja epätoivon täyttämät. En ehtinyt sanoa mitään ennen kuin nainen jo puhui…
”Olen pahoillani, mutta mikään täällä maassa tai taivaassa ei ole mikä perhettäsi pelastaa…” Nainen sanoi ja säpsähdin.
”Mitä?” Kysyin vaikka tajusin hänen sanomansa, vanhempani olivat kuolleet.
”Muista, et ole ikinä yksin, vaikka joskus kaikki kääntävät selkänsä” Nainen sanoi ja sulki silmänsä.
”Kuka olet, mikä on nimesi?” Kysyin ja nainen katsahti minuun. Pian hän hymyili ja tuli eteeni. Kohta hän kietoi kätensä ympärilleni ja halasi minua.
”Olen se joka saa maan kukkimaan, olen se mikä saa veden virtaamaan ja tuulen puhaltamaan. Olen se mitä te ihmiset sanotte pelastajaksi…” Nainen sanoi ja irrotti kätensä ympäriltäni.
”Miksi autat minua?” Kysyin mutta nainen oli vaiti.
”Et syntynyt määrättömänä, et syntynyt kohtalottomana, synnyit koska kaikki oli lopussa, sinä tulit koska maailma ei kestä enää. Olet täällä koska sinua tarvitaan, olet ….” Sanat hukkuivat tuuleen ja nainen katosi.
Jäin palaneeseen maahan yksin ja katselin ympärilleni.
”Usko Draguel, usko sydämeesi…” Kuulin sanoja tuulessa joka kieppui ympärilläni. Outo olo aivan kuin, katsahdin taivaalle jossa ukkospilvet kiertyivät pyörteeksi.

Kuulin kevyen tuulen, tämä hento ääni sai minut avaamaan silmäni. Missä olin? Katto, tummapuinen katto jossa riippui kynttilä teline. Kynttilöistä osaa oli poltettu osa täysin koskemattomia. Nousin istumaan ja otin päästäni kiinni. Hetken mietinnän jälkeen vajosin itse sääliin, mikään täällä maassa tai taivaassa ei ole mikä perhettäsi pelastaa… Painoin pääni polviani vasten ja hengähdin, kirkas kyynel tippuen valkeisiin lakanoihin.
- Et syntynyt määrättömänä… Kuiskasin ja nostin kosteat silmäni polvistani. Hätkähdin kun huomasin pikimustan munan sängyn päädyssä, joka kimmelsi täysikuun valon hohdossa. Menin munan luokse ja kosketin sen lasista pintaa. Lopulta otin sen syliini ja istahdin samaan paikkaan jossa juuri äsken olin murtunut kuin hennoin kananmuna… Muna oli lämmin ja rauhoitti minua suuresti. Ajatukseni alkoivat viimein selkeytyä ja aloin katsoa huonetta tarkemmin… Koko huone oli lattiaa lukuun ottamatta kaunista hopeaa kiveä, lattia lumen valkoista marmoria. Katossa oli elävä maalaus joista olin kuullut Ealilta, Maalauksessa oli kaunis kaupunki jossa juoksi iloisia lapsia, pegasoksia ja perhosia, puut heiluivat taustalla ja värit olivat kirkkaita ja kauniita. Koko muu katto oli koristeltu kivi köynnöksin jotka johtivat huoneen jokaiseen nurkassa olevaan kiviseen tolppaan. Vasemmanpuoleiseen seinään oli tosin erilainen kuin muut, se oli lasia ja lasin sisällä oli vettä kasveja, ja erittäin kauniita ja harvinaisia kaloja. Lattialla oli valkeita suuria tyynyjä, sekä huone oli koristeltu suurin kukka istutuksin. Suuren pehmeän sängyn lisäksi huoneessa oli, valkoisesta puusta tehty vaatekaappi, sekä samaisesta puusta rakennettu pöytä jonka ympärillä tyynyt olivat. Katsoin eteeni ja huomasin kuinka tuuli heilutti valtaisia valkeita läpikuultavia kankaita, luultavasti jonkin sortin verhoja. Ikkunoita oli huoneessa monta, nopeasti laskettuna viisi.
- Olemme Carukissa, haltiakylässä… Kuiskasin ja katsahdin Darweniin. Kuulin pieni muotoisen huokauksen mutten ollut varma, lämmin tuuli puhalsi sisälle ja saattoi olla että se vain kuiskasi nukissa.
- Darwen… Sanat juuttuivat kurkkuuni ja olin alkaa itkeä.
”Draguel, mikä hätänä?” Säpsähdin ja katsahdin munaan. Tuuli puhalsi jälleen sisään huoneeseen. Katsoin vitivalkeilla lakanoilla olevaa mustaa munaa, ja minusta tuntui kuinka hän katsoisi minua, aivan kuin näkisin sen punertavat silmäät ja lämpimän kysyvän katseen...
”Tunnen sen, sykkeesi… Draguel, jokin vaivaa sinua, kerro pois”
- Olet niin pieni vielä, kuiskasin…
”Se haltia auttoi hieman, sanoi rauhoittavia, lausui loitsun, sain voimia…” Kuulin miehekkään hieman nuorekkaan äänen päässäni, ja tunsin edelleen viisaan katseen minussa.
- Sanovat… Sanovat perheeni kuolleen, sanoin ja hengähdin. Darwen oli hetken hiljaa mutta kohta se keikahti minua päin.
”Pimeä on turva, pimeä on vaara, ei ole mitään mihin luottaisi, ellei sitten itse itseensä… Mutta itsekin voi itselleen olla uhka, vaara, ja tie kohti mustaa käytävää jonka päässä ei näy valoa” Kuulin Darwenin sanovan ja hämmennyin.
”Ainoa varma on, kaikki kuolee joskus. Mutta kuolemaakin seuraa aina elämä… Sattumia ei ole ja huominen on aina tuleva… Näin oli tarkoitettu Draguel, vanhempasi uhrasivat itsensä sinun tähtesi… Miksi? Sinä löysit minut” Darwen lisäsi ja hätkähdin.
- Anteeksi
”Tuuli tuulee, vesi virtaa, tuli polttaa, aikaa menee, ja niin kaikki muukin. Maailma vavahtelee, sinun laisellesi, ei sitä voi tuntea. Se vavahtelee kertoen tarinoita, menneestä ja tulevasta, eilisestä ja huomisesta… Jos oikein kuuntelee, sen kuulee… Darwen sanoi ja jäin tuijottamaan munan lasipäällysteistä pintaa. Suljin silmäni ja kuuntelin… Kuului tuuli, ja hopeaketun ulvontaa… Perhosen siipien lyönti, kevyt jylinä, hiljaisia kuiskauksia, kauniita toiveita… Avasin silmäni.
- Mitä ne ovat?
”… Moni sanoisi, menneiden sieluja, unohdettuja toiveita, mutta sinulle… Suojeluksia”
- Suojeluksi?
”Niin, ne ovat täällä missä sinäkin, valmiina suojelemaan jos on tarve… Mutta ei loputtomasti…”
- Mitä sitten?
”Sitten minä, otan heidän paikkansa…” Darwen sanoi ja kaikki vaikeni. Tuuli ei puhaltanut, enkä tuntenut katsetta munasta. Loitsu oli haihtunut…

Jatkuu...

Vastaus:
Pitikin jo kommentoida tätä, ja olin kirjoittanutkin kommentin, mutta iki-ihana vieraskirjamme päätti olla julkaisematta sitä.

Kokeillaanpa sitten uudestaan.

Tästä lähinnä päälimmäiseksi jäi mieleen se, mitä koko tarina antoi ymmärtää, mitä se jätti kertomatta, ja miksi niin tapahtui. Se herätti kysymyksiä, antoi vastauksia tiettyihin pisteisiin asti, ja jos syvemmin alkaa miettiä, sanoista voisi saada syvempiäkin merkityksiä esille. Ja koko tekstin ajan tuntui kuin olisi ollut seuraamassa tapahtumia paikan päällä - kuvailua ei ollut liikaa, mutta se kertoi tarpeeksi, ja rauhallisuus, joka tekstin läpi näkyy, oli mahtava lisä tähän pätkään.

Yksinkertaisesti voisi sanoa, että tämä teki vaikutuksen, ja todellakin odotan tälle jatkoa - haluan tietää, mitä tapahtuu, miten tämä jatkuu.

Sinulle sitten tästä 25 kr, ja pikkuisellesi 1 ½ tasoa.

~Darya